Tarinavirta

– Et kai meinaa jättää autoas siihen? kimahti nainen.

Korven Mauri oli pysäyttänyt autonsa porilaisen kerrostalon viereen autotallinsa eteen. Hän oli juuri nousemassa autosta piha-asvaltille avaimia sormissaan heilutellen. Kasvoiltaan tummanpuhuva nainen lennähti hänen viereensä.

– Mitä tarkoitatte? Mauri peruutti pari askelta, joutui nojaamaan autonsa kylkeen. Pestäkin se pitäisi, auto. Mutta ensin oli pestävä silmille pyrkivä muija.

– Vie autos muualle!

– Mihin muualle?

– Paskaaks se mulle kuuluu. Kunhan pois!

– Onko ehdotuksia? Mauri erehtyi kyselemään seurusteluäänellä. Hänellä oli kolme vanhempaa siskoa ja äiti. Osasi niin hyvin loukutettu mies naisten pelit.

– Jokainen jättää autonsa mihin sattuu. Ei yhtään välitä muista ihmisistä, latasi nainen ääni entistä kireämpänä.

– Siinä taidatte olla osittain oikeassa, Mauri myönsi sävyisästi. Hän räpläsi avainnippua sormissaan. Yritti kevyesti viestittää, että tämä kiukkuunsa tukehtuva olisi peruuttanut sen verran, että hän pääsisi avaamaan autotallinsa oven.

– Mun on päästävä autoni kanssa just siitä, mihin sä parkkeerasit. Joka päivä sun autos … Eiks toi transportterikin ole sun?

– No ei ole kyllä ole. Mutta …

– Mutta ja mutta! Mitä mä sanoin! Nainen usutti itsensä hiukan vielä vauhdikkaampaan äksyilytunnelmaan. Etsi sanavarastostaan lisä materiaalia. Keksi sitten: – Yritä nyt päättää, mihin siirrät autosi. Mulla on kiire.

Mauri oli vain hetki takaperin tavannut kaupungilla kiukkuisen ja kiireisen naisen. Hänen jäljiltään oli sentään ehtinyt tyhjentää mielensä ja kielensä. Mies luuli pääsevänsä livahtamaan kotiin ilman enempiä välikohtauksia.

– Jos hiukan siirrytte sivuun, saan autotallin oven auki ja auton talliin.

Mauri yritti puhua oikein selkeäkirjaimisin sanoin, kun ei tönäistäkään uskaltanut tientukkona seisovaa naisihmistä. Veisi käräjille ja tuomari rapsauttaisi sukupuolisiveettömyydestä ehdollista ja tuhansien kipukorvaukset

– Mulla on kiire, nainen toisteli ties monettako kertaa.

Olisikos ääni ollut astetta sovinnollisempi? Hippunen itkunalkua äänenpainoissa? Käräjäreissu mielessään mies odotti naisen seuraavaa siirtoa. Mieluiten liikettä kauas hänen autonsa kyljestä.

– Mä en ole velvollinen selittelemään kenellekään mitään. Mä en tässä ole altavastaajana.

– Selvä juttu. Mieheltä luiskahti: – Selvä juttu, koska hän ei hätäpäissään muutakaan keksinyt. Häntä kylmäsi. Rahallako tästä selvitään? Mikä nainen oikein oli miehiään? Mauri jäi kylmä rinki rintakehän ympärillä odottamaan naisen seuraavaa siirtoa.

– Mikä sä olet mulle vinoilemaan? Mikä, häh! Kysyn vaan!

Mauri ei ehtinyt eikä osannut tässä takapihan draamassa sanoa yhtään ainutta nerokasta ja tilannetta keventävää lausahdusta. Naisen kasvot hiiltyivät puoliksi palaneen saunapuun sinisiksi. Maurille tuli ikävä oman kesämökin rauhaa. Siellä ei vesi tullut eikä mennyt, valoja sai kun vanhan käryttävän kaasulyhdyn sytytti. Yksikään vieras ei osannut kinttupolun levyistä talvisten tukkipuiden ajoa varten rakennettua tietä pitkin kesäisin hänen kiusakseen ajella. Rauhassa sai olla.

– Mitä mä olen sulle tehnyt? Siirrä nyt se autonromusi pois tieltä, nainen intti väsyneellä äänellä, itse ei suostunut liikahtamaan piiruakaan sivuun.

Mauri mietti tosissaan seuraavaa siirtoaan. Jos äsken kylmäsi, nyt tunki hikeä pintaan. Nokkelaa repliikkiä tilanne vaati tai jotain muuta keventävää. Ei nyt päiväkahviakaan uskaltanut tarjota. Mauri suoristi selkänsä. Kyllä vanha Porin prikaatin mies naisen puhumalla siirtää metrin pari mielensä mukaan.

Mutta mies ei päässyt suunnitelmansa tynkää edes alkuun, kun nainen jo oli päättänyt, että tämä sitsi vaati jonkinmoista clouta, henkistä ylämummoa juuri hänen suustaan.

– Paskoja ihmisiä koko kaupunki täynnä. Nainen sylkäisi asfaltille kuin miehinen mies.

– Niin Pori? Kysyessään mies tunsi itsensä porukan petturiksi.

– Pori! paukahti naisen suusta.

– Kelpaako teille suklaapatukka? Kävin äsken Sarpilla…

Kiireinen välirauha ei kelvannut naiselle.

– Mähän en suklaata syö.

– Ai jaa. Jokainen nainen… Siinä samassa Mauri muisti siskokatraansa opetukset. Nielaisi loput puheestaan. Liian myöhään.

– Mulla on sokeritauti!

– AI JAA!

Kova kiusaus miehellä oli heittää jotain löysää vihaisen rouvan sokerisesta kielestä, mutta ei uskaltanut. Voisi nainen saada insuliinishokin siinä hänen kättensä ulottuvilla. Viisaasti mies pani suunsa suppuun. Vielä hän ei ollut päässyt edes kotiovea avaamaan. Hän oli tavannut samana päivänä kaksi yleisvihaista naista. Torilta lähti kalaa kyselemään, silakkaa olisi saanut olla. Saikin samalla reissulla silmilleen kaksi äkäistä emäntää.
Ukkosta ilmassa kyllä.
Tai sitten molemmat naiset olivat raumalaisia.