Aallot huuhtoivat tukkipölkkyjä, toinen kokonaan jo kuivalla maalla, toinen vielä merenpuoleisesta päästä hiekan ja mudan peitossa.

Irtoamaisillaan veden voimista.  

Aallot vyöryivät vetäytyen, aurinko helotti mereltä kirjavien hohtavien kivien takaa.

Herkeämätön leppeä tuuli huojutti kaislikoitunutta rantaa tukkien tällä puolen. 

Eivät ne olleet tukkeja, vaan isän pikimaalilla sutaisemia veneen telejä.  

Venettä ei enää tähän rantaan tuoda, eikä telejä ole.

Tuskinpa rantaakaan.  

Kuva toi mieleen tapahtumat viisitoista vuotta sitten.   

Isä sairaalassa tekemässä kuolemaa, äidillä kotonaan hoitajia.  

Luin kirjaa Miina Sillanpäästä. Miina piti palkkapiikojen puolta. Miina käveli luotisateessa turkishatussa ylväänä pitkin Hakaniemen siltaa. Oliko ystävätär käsipuolessa tuolloin, oli tai ei.  

Jessican ystävä raotti  Jessican huoneen ovea. Juhlijoilla oli hauskaa, naurunremahdukset ja ilon täyttämä ruotsinkielinen puhe täyttivät huoneen kuin paineaalto.  

En osannut mennä juhliin.

En osaa olla juhlissa. 

Jessican ystävät tuntuivat puolta nuoremmilta, melkeinpä olivatkin.

Join valkoviiniä.  

Juhlijat lähtivät kaupungille. Join viiniä, mietin miten isä ei ollut osanut käyttää hänelle antamaani uutta simpukkakännykkää. Hän oli yrittänyt soittaa muutaman kerran, mutta puhelut katkesivat. Hän oli sairaalassa ollut iloinen kun lähdin. Sanoin, että menen Turkuun jalkapallo-otteluun. Taisin ollakin.  

Join valkoviiniä.  

Heräsin yöllä ja luulin olevani mökillä, menin ulos asialle. Nurmikolle mökin eteen kuten aina.  

Jostain kaukaa alkoi kuin myrskytuuli kuulua Jessican huuto:

“Ei perkele, et saatana pissaa matolleni!”  

Olin herännyt Jessican huoneessa, hänellä oli vihreä karvainen pyöreä matto, aivoni olivat tehneet erheen. Heräsin tilanteeseen, en ensin käsittänyt missä olen ja kuka huutaa, miksi myrskyää.  

Myöhemmin isä ei enää soittanut, hän oli vajonnut neljän päivän koomaan puheluyritysten jälkeen. Istuin hänen luonaan noita  vuorokausia, hän huitoi silmät auki toisella kädellään ilmaa ja yritti huutaa: “Äiti, äiti.”  

Äidistä peloissaan, vai äidittä peloissaan.   

Rajansa kaikella.  

Taantuvat sykkeet, hiipuvat, kuin aallot, kaksi tukkia mökillä.     

Ehkä valaistuin – etsin yhtä jossa levätä. Raivoisuus oli ympäristö jossa kasvoin, sitä ei enää kaivata, sijalla ilo ja apeus, vahvat.

Mutta eri maata. 

Mökin myin, olen yhtä: ihmismielen ikuisia ristiriitoja, kironalaisen ahdistus – näen tukit.

Tiedän ettei tukkeja enää ole, nyt tapahtuu jotakin muuta, tapahtuu yksin.

Tuuli heittää tukkeja.  

Säästin veneen, meri pysyy vaikka muuttuu.

Rannoilla ei ole merkitystä.