”Myydään remontoimaton rintamamiestalo.”
Selatessaan myytävien talojen esitteitä törmää yhä useammin myytävään tyyppitaloon, joka tunnetaan nimellä rintamamiestalo. Nyt on ruvettu puhumaan perinteisestä puutalosta.
Suurten unelmien perinnetalo on myytävänä!
Myynti-ilmoitusten äärellä minulle tulee surullinen olo. Rupean laskemaan, kuinka vanhoja rintamalla olleet nuorimmat miehet nyt ovat – mikäli ovat hengissä. Kun tiedän, että Suomen miesten keskimääräinen elinikä on alle 80 vuotta, rintamamiestalojen portilla tulee vielä surullisempi mieli.
Ajattelen sitä toiveikkaiden pariskuntien määrää, sitä unelmien pakahduttavuutta, mikä on koettu, kun talon pohjaa on kaivettu, kellaria suunniteltu talon alustaan, sementtimyllyjä pyöritelty pihoilla, lautoja ja nauloja hamstrattu, ruoteet nostettu pystyyn, kateaineiden laatua harkittu. Useimmat uskoivat hankkivansa perheelleen kodin loppuiäksi.
Sellaiseen taloon suunniteltiin tulisija talon keskiöksi, tila jaettiin sodan jälkeisen ydinperheen tarpeita vastaavaksi. Ensin voi rakentaa asuttavaan kuntoon keittiön ja yhden huoneen. Myöhemmin ns. olohuoneen nurkkaan voi suunnitella muurin – tiilestä muuratun, peltimuurin tai vaikka kaakeleillakin päällystetyn, jos sattui tuttavankauppaa saamaan herraskaista katemateriaalia.
Kun perhe kasvoi ja varallisuus antoi myöten, perhe naputteli yläkertaan huoneen tai kaksi. Talo oli alun perin piirustuslaudalla suunniteltu niin, että kukin sukukunta voi tarpeittensa ja kykyjensä mukaan muotoilla talon sisätiloja.
Sisällä oli aivan varmasti ison ikäluokan syntymän mahdollistanut heteka, hetekan takana tapetteja säästävä seinävaate. Kamarissa oli myös ruskea piironki, jonka peilisoikion edessä hoidettiin kasvojen pyhäputsaus. Piirongin kaapeissa oli talon liinavaatteet. Ylätason lasisissa pikkuvitriineissä pidettiin fiinejä laseja ja paria perintöskoolia tai Kupittaan saven Mattia ja Maijaa lapsilta piilossa.
Kamarin ja keittiön välissä oli mänty- tai koivuviilutettu ovi, heti sodan jälkeen rakennetuissa taloissa peiliovi. Keittiön keskipiste oli täyttä puuta oleva ruokapöytä ja toolit sen ympärillä. Eteiseen johtavan oven puoleisessa nurkassa oli Kotiliesi ja vastaseinällä seisoi vihreänharmaa astiakaappi. Sitä kutsuttiin myös emännänkaapiksi. Kuvaa hyvin sotien jälkeisen ajan henkistä ilmapiiriä: keittiö oli naisen valtakuntaa. Kun aukaisi kaapin ylemmät pariovet, löysi arkiset kupit, lasit ja lautaset. Alakaapissa oli isompi tavara, ruskeankirjavat uunivuoat, sinikuvioiset toopit ja harvoin esille kaivettavat kaakkulautaset. Keskellä astiakaappia oli ylä- ja alaosan erottava syvennys, syvennystason keskellä oli pilkkumi tärkeille kiireellisille papereille. Keinutuolikin sopi usein keittiöön ja radio seinähyllylle tai sivupöydälle.
Kun katsoi ulos rintamamiestalon ikkunasta, näki pitkän rivin samanlaisia taloja. Kukin asukas ripusteli ikkunoihin omia merkkejään yksilöllisyyden takaamiseksi, sen ilmoittamiseksi, että tässä on meidän perheen koti. Ikkunoista kurkisteli aaroninpartaa, porsliinikukkaa, pelakuuta, palsamia. Maalattu lautatalo oli punainen, keltainen tai valkoinen, nurkkalaudat yleensä valkoiset. Talossa oli pelti- tai tiilikatto, vanhimmissa pärekatto.
Näissä taloissa vasta opeteltiin sanomaan me-sanan sekaan toisinaan myös minä. Talon joka ikkunasta näkyi naapuritalojen salaisuudet. Siinä jokapäiväinen muistutus, että yksilö ei ole yksin mitään. Yksilön arvo määrittyi vuorovaikutuksessa muihin, joukossa.
Kun suurten unelmien talo on myyty, onko samalla luovuttu jostakin muustakin, kaikkein tärkeimmästä? Yhteisyydestä tai toivosta!
Kenpä tietää!
Rintamamiestalot ovat tosin jo jonkin aikaa olleet nuorten parien toivekoteja. Uusi sukupolvi nostalgisoi ja samalla ehkä ymmärtää, miten monikäyttöinen ja muunneltavissa oleva vanhaan malliin tehty perinnetalo on. Ja piha on pikkuisine perunapeltoineen muokattavissa uuden sukupolven perheen omannäköiseksi paratiisiksi. Elämisen pohjaksi.
