yksitoista kesää kuin kadonnut
kannoin itseni ulos, harteillani
kaikki mihin käteni oli koskenut
en halunnut jättää mitään
vaikkei olisi muutakaan paikkaa
ei muuta tehtävää, merkitystäkään
viimeisen kerran kuljin läpi pihan
jokainen tuuma sormilleni tuttu
jokainen ruusunpiikki ja kärhönnuppu
vielä suljin portin, pysähdyin
kesien määrä oli täynnä
yhä on tallella sanat ja halu solmia lauseita
niinpä menen metsään, tarkistan tutut puut
sivelen rosorunkoja, taputtelen valkeaa tuohta
tervehdin kiviä, jotka olen oppinut tuntemaan
kierrän ruovikon, mietin veden pintaa, sen virtausta
hyräilen itsekseni, kuiskaan varovaisen säkeen
ylitse lipuvalle joutsenparille
sitten jonain päivänä kävelen pitemmälle
kaupunkeihin ja puutarhoihin, joista on puhuttu
tai toisena päivänä meren rantaan
tähyän niin kauas ja niin kauan, etten enää näe mitään
vain valkoisen tyhjyyden, puhtaat pilvet
Kaunis runo. Ihanasti kuvattua haikeutta. Tulee mieleen Helena Anhavan runo, jossa on seuraava kohta (jos muistan oikein):
Hiljaisuus
luonto
ja ihmiset
Tässä järjestyksessä
jotta luopuminen olisi helpompaa
Kiitos kommentistasi!