Roosa istui huoneessaan ja mökötti. Epäreilua, kukaan ei ymmärrä minua. Äiti on tyhmä, isä on tyhmä, barbiet ovat tyhmiä.
Nuket tuijottivat häntä syyttävän näköisinä. Roosa näytti niille kieltään. Hän oli saanut kotiarestia viivyttyään Juha-Matin luona lähes puoleen yöhön asti. Ei auttanut, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei ollut huomannut katsoa kelloa.
Kaikki muut saavat olla viikonloppuisin myöhään ulkona. Miksi minä en saa? Hän paiskoi nukkeja tyynyillä. Minä karkaan, enkä tule ikinä takaisin. Hän näki mielessään, miten äiti itkee ja katuu katkerasti. Kyynelet vierivät poskille.
– Roosa, tule iltateelle, äiti huhuili. Kun tyttö ei vastannut, äiti kurkisti huoneeseen. Ikkunaverhot lepattivat, mutta Roosaa ei näkynyt.
– Tyttö on piilossa, anna olla. Mennään katsomaan James Bondia. Quantum of Solace alkaa juuri, isä houkutteli.
Äiti antoi periksi. Teini-ikäinen tytär kävi hermoille.
Roosa oli kiivennyt paloportaita pitkin ikkunasta. Sen hän oli tehnyt monesti ennenkin. Minne menisin? Jonnekin, mistä kukaan ei löydä minua, hän päätti.
– Kaunis neito, hyppää ratsuni selkään. Kiidätän sinut isäni Kuninkaanlinnaan. Siellä on tarjolla simaa ja leivoksia, musiikkia ja tanssia.
Roosan edessä seisoi komea mustatukkainen nuorukainen valkoisen hevosen selässä.
– Olen Prinssi Janus.
– Minä olen Prinsessa Roosa, tyttö niiasi.
Hän kiipesi Januksen taakse ja piti tiukasti kiinni, kun ratsu nousi siivilleen ja kiiti musteensiniselle taivaalle. Roosan tukka hulmusi tuulessa. Hän ei pelännyt. Tuntui aivan luonnolliselta leijua pilvien yläpuolella.
– Voi vitsi, minulla on vain yöpaita päällä, miten voin tulla Kuninkaanlinnaan? hän pelästyi.
Sade oli alkanut vihmoa ja tyttö oli hetkessä märkä.
Janus nauroi.
– Tiedätkö, minulla on kahdet kasvot. Näen sinut hienona tanssiaispukuisena Prinsessana. Näen sinut myös hemmoteltuna koulutyttönä, joka kiukuttelee äidille. Haluatko seurata minua iloihin, joista ei ole paluuta? Vai haluatko palata kotiin, tehdä läksyt ja käydä koulun kunnialla loppuun?
Roosa purskahti itkuun.
– Tyttökulta, onko sinulla kuumetta. Puhut aivan levottomia. Simaa ja tanssia. Tuon sinulle kuumaa mustaherukkamehua ja aspiriinia. Saat olla huomenna pois koulusta, äiti rauhoitteli.
Roosa kietoi kädet hänen ympärilleen. – Anteeksi kun sanoin sinua tyhmäksi, hän nikotteli. Se Prinssi oli ihan kamala. Yritti pussata väkisin.
– Taisit nähdä unta. Laulan sinulle unilaulun. Mutta miksi yöpaitasi on kostea?
Kevät oli huumaavaa aikaa. Äiti ihmetteli, miten Roosasta oli tullut yhtäkkiä hyväntuulinen. Murjottavasta teinistä ei näkynyt jälkeäkään.
– Tyttö on ihastunut, sen näkee kaikesta, hän kertoi miehelleen.
Tämä ei ollut huomannut mitään.
– Tuo poikaystävä käymään meillä, leivon pullaa, äiti sanoi Roosalle, kun tämä oli lähdössä ulos.
– Emmä tiedä, voin kysyä haluaako se.
Juha-Matti halusi. Hän kampasi hiuksensa ja laittoi ehjät farkut jalkaan.
– Päivää, hän kumarsi.
Maire katsoi hyväksyvästi pitkää nuorukaista. Tämä ojensi hänelle värikkään tulppaanikimpun.
– Tule peremmälle, katan kahvit lasiverannalle. Niin, juothan sinä kahvia?
– Kyllä kiitos, mummin luona juodaan aina kahvia. Illallakin.
Roosa joi mieluummin kaakaota. Äidin pullat olivat herkullisia. Ne tihkuivat voita ja sokeria.
– Mmm hyvää, Juha-Matti kiitteli ja otti toisen.
Maire myhäili tyytyväisenä. Poika vaikutti kunnolliselta. Hän oli pelännyt, että Roosa hullaantuu johonkin tupakkaa polttavaan hulttioon.
– Minun huoneeni on yläkerrassa, Roosa sanoi ja kiipesi edeltä jyrkkiä rappuja.
Juha-Matti katsoi ympärilleen. Pehmoleluja oli kaikkialla.
– Ne ovat unikavereitani, Roosa selitti vähän nolona.
– Kivan näköisiä. Ovatko nuo taulut sinun maalaamiasi?
– Joo, tykkään akvarelliväreistä. Olen maalannut niitä omaksi iloksi.
– Maalaatko minullekin jonkun? Seinillä on vielä tilaa.
– Haluatko elokuvahenkisen, Casablanca-tunnelmia? Roosa näki kuvan jo mielessään.
– Saat yllättää minut. Nyt täytyy lähteä, vaikka tänne olisi kyllä kiva jäädä.
Juha-Matti antoi kevyen suukon Roosan poskelle. Sitten hän oli poissa. Roosan sydän läpätti. Hän kaivoi päiväkirjan tyynyn alta.
Voi juku, elämä on ihmeellistä. Juha-Matti on kiva, enempää en uskalla ajatella. Näin viime yönä unta, että hän kiiti valkoisen ratsun selässä tapaamaan minua. Hassua, ei hän ratsasta. Mopo sopisi paremmin. Minä harpoin vastaan pitkin askelin. Jalkani eivät koskettaneet maata, vaan liitelin ilmassa. Tunsin olevani villi ja vapaa. Vielä aamullakin oli ihana olo. Suunnittelen kuvaa Casablancasta. Rakastavaiset istuvat baarissa ja tuijottavat toisiaan silmiin. Taustalla pianisti soittaa heidän kappalettaan. Molemmilla on värikkäät drinkit edessä. Maalaan Bogartille Juha-Matin silmät ja Ingridille omat kasvoni. Hih, tästä tulee hauskaa.
Maalaus valmistui ennätysajassa. Roosa osti kapean hopeanvärisen kehyksen. Hän pakkasi taulun kuplamuoviin ja laittoi rusetin päälle. Häntä jännitti, kun Juha-Matti avasi paketin.
– Vau, tämä on hieno. Sankarilla on pörröiset hiukset ja daamilla samanlainen kampaus kuin sinulla. Ajattelen sinua, kun katson tätä. Tämä on mahtava, poika kiitteli.
Roosa oli tyytyväinen. Hän oli ladannut kuvaan niin paljon tunnetta, että se välittyi katsojallekin.
– Otan tästä kännykällä kuvan. Saanhan näyttää Kimmolle? Juha-Matti kysyi.
– Joo, mutta älä laita someen. Tämä on meidän juttu, Roosa varoitti.
Hän ei halunnut, että kaverit nauravat ja pilaavat heidän ystävyytensä.
MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI
Tervehdys kolkosta puolityhjästä matkustajakodista Barcelonan lähellä. Olen Miranda ja tällä hetkellä rahaton. Ei minua ole ryöstetty. Hukkasin itse luottokortin. Täytyy tunnustaa, että se sattui viinitilalla Ranskan puolella. Osallistuin maistelukierrokselle ja päädyin ostamaan muutaman pullollisen laatuviinejä.
Maksoin luottokortilla. Minulla oli kortti kädessä, kun juoksin sateessa autolle. Molemmissa käsissä oli paperikassit. Kun pakkasin ne autoon, huomasin, ettei luottokorttia ollut missään. Arvatkaa vaan, ravasinko myymälän ja parkkipaikan väliä sata kertaa.
Oli pakko luovuttaa. Kuoletin kortin ja soitin lehden toimitukseen. Kultainen Asko lupasi auttaa. Hän on tulossa viikonloppulomalle Barcelonaan ja tuo uuden kortin tullessaan. Täällä minä nyt kärvistelen ja ynnään vähäisiä käteisvarojani. Tankkasin auton ja ajoin Espanjan puolelle, sillä eläminen on täällä halvempaa. Löysin edullisen matkustajakodin. Asun kymmenen hengen yhteismajoituksessa – yksin. Minulla on valittavana viisi kerrossänkyä. Autossa on spriikeitin, jolla lämmitän pussikeittoja. Yömyssyksi juon niitä kalliita laatuviinejä. Seuraava raportti tulee Barcelonasta, kunhan sinnittelen vielä pari päivää. Terveisin Miranda, parempia aikoja odotellen.
Vaikka Mirandan raportti yritti olla huvittava, hän oli pelästynyt. Yksin maailmalla ilman rahaa ei todellakaan ollut hauskaa. Matkustajakoti oli juuri niin kamala kuin hän oli kuvaillut. Huoneet kaikuivat tyhjinä, sillä sesonki oli vasta alkanut. Kaiken lisäksi siellä oli jäätävän kylmä. Lämmitystä ei ollut. Hän nukkui yöt villapaita ja pino huopia päällään. Aamulla oli vaikea nousta, sillä varpaita paleli heti kun astui lattialle. WC oli käytävällä. Ei auttanut, kun kipaista villasukat jalassa asioille.
Vappuaattona hän laski viimeiset pennoset. Nyt oli valinnan paikka. Ostaako jotain hyvää syötävää vai juhlajuomaa. Hän kierteli kaupassa. Pullollinen kuohuviiniä oli ällistyttävän halpa. Miranda laski ostoksensa kassalle. Kuohuviinin lisäksi hän osti kinkkutäytteisen croissantin ja pienen rasiallisen tuoksuvia mansikoita. Eiköhän näillä eväillä pääse vapputunnelmaan, hän ajatteli.
Matkustajakodissa hän ei halunnut viettää iltaa. Miranda pukeutui farkkuihin, kukalliseen t-paitaan ja laittoi päähänsä leveälierisen aurinkohatun. Ilta oli lämmin, vaikka merellä tuulikin. Hän istahti rantatöyräälle ja levitti eväät liinan päälle nurmikolle.
Kun aurinko laski, hänellä oli toivorikas tunne, että seikkailu jatkuu hyvissä merkeissä. Liekö viinillä ollut osuutta asiaan.
Kaukana rannan tuntumassa näkyi värivaloja. Miranda päätti käydä katsomassa, sillä nukkumaan ei vielä tehnyt mieli.
– Kaunis neiti, ennustan sinulle kohtalosi, pieni ikivanha muori houkutteli asiakkaita huvipuistossa.
– Minulla on vain pari kolikkoa, riittääkö? Miranda kysyi.
– Kaunis neiti, tulkaa peremmälle. Nostakaa onnenkortti, niin minä lupaan teille kaikkea hyvää.
Miranda päätti kokeilla. Hänellä oli tuoreessa muistissa Mama Maddalenan ennustus. Nyt oli tilaisuus päivittää se.
– Katso tyttöseni. Tämä on Lanttien Kuningatar. Hän on taivaltanut pitkän ja vaikean matkan yli aavikon. Nyt on aika levätä ja nauttia pääsystä vihreälle keitaalle. Tulevaisuus tulee olemaan paljon helpompi. Näen ilmassa myös rakkauden säteitä. Nauti onnen hetkistä.
Miranda veti henkeä. Ihanaa, vaikeudet ovat takana ja edessä loistava tulevaisuus.
– Kiitos ennustaja, juuri tätä minä tarvitsin. Toivotan hyvää vappua ja paljon maksavia asiakkaita.
Hei Miranda. Lentoni Barcelonaan saapuu lauantaina kello 10. Tulen yhdessä ystäväni Joukon kanssa. Tuletko kentälle vastaan? Asko, melkein lomalla.
Miranda hämmästyi lukiessaan tekstiviestin. Hän oli elätellyt toiveita toverillisestä – ja mikseipä romanttisestakin – viikonlopusta Askon kanssa. Oliko tämä Jouko poikaystävä?
Miranda tähyili saapuvien hallissa ihmisvilinää. Hän tunnisti tuota pikaa nauravaisen Askon. Pitkä farkkupaitainen nuori mies piti häntä kädestä.
– Moi, tässä on Jouko. Ollaan oltu yhdessä jo jonkin aikaa. Älä paljasta raporteissasi, että en ole enää sinkku, Asko sanoi ja rutisti Mirandaa.
– Tässä sinulle upouusi luottokortti. Taitaa olla turha sanoa, että pidä siitä hyvää huolta.
– Vien teidät syömään, pannaan kortti soimaan, Miranda tarjoutui.
Harvoin ravintolaruoka oli maistunut yhtä ylelliseltä. Miranda parkkeerasi auton vanhaan kaupunkiin. He menivät pieneen kellariravintolaan ja tilasivat mereneläväpaellan. Tarjoilija suositteli jälkiruuaksi creme caramelia. Tuhti espresso kruunasi lounaan.
– Kerro minne aiot jatkaa reportaasimatkaa, Asko kyseli.
– En halua yöpyä enää kertaakaan siinä kaameassa nuorisohostelissa. Olin ensin yksin ja palelin. Eilen sinne tuli nuoria bilettämään. He jaksoivat metelöidä aamuyöhön asti. Ajattelin nukkua ensi yön täällä Barcelonassa ja jatkan aamulla matkaa kohti etelää. Tavoitteeni on käydä Portugalissa kääntymässä.
– Olemme varanneet pienen hotellin täältä vanhasta kaupungista. Kysellään, löytyykö sieltä sinullekin huone.
– Onko teillä viikonloppuohjelma jo suunniteltu?
– Kierretään katsomassa kulttuuria. Gaudin arkkitehtuuri kiinnostaa. Olen varannut meille illaksi liput flamencoon. Myös sinulle, Asko kertoi.
Päivästä tuli suurenmoinen. Miranda sai huoneen poikien hotellista. Hän ehdotti siestan jälkeen kävelyretkeä kaupungille. Askolla oli Lonely Planetin matkaopas, joka johdatti Antonio Gaudin jalanjäljille. Park Güell teki kaikkiin vaikutuksen. He olivat läkähtyneitä, kun pääsivät perille. Kartalla puisto näytti olevan lähellä, mutta kartta ei kertonut, että sinne oli melkoinen ylämäki.
– Nyt olemme ansainneet kylmät oluet, Jouko sanoi ja pyyhki otsaansa.
Virkistyspaikka löytyi helposti. He istuivat kauniissa mosaiikein koristellussa puutarhassa ja nauttivat kesäisen lämpimästä säästä.
Illan flamencoesitys oli vaikuttava. Miranda eläytyi tanssiin ja musiikkiin. Ehkä menen kotiin palattuani tanssitunneille, hän haaveili.
Paluumatkalla kaikkien teki mieli hiukopalaa. Vanhasta kaupungista löytyi pieni baari, joka oli vielä auki. Se myi vastapaistettuja churroja. He dippasivat suupielet tahmeina leivonnaisia kuumaan suklaaseen.
Miranda nautti. Oli mukava, kun hänellä oli seuraa. Yksinolossa oli puolensa, mutta vaihtelu virkisti kummasti.
Hotellin aamiaisella oli tarjolla kahvia, paahtoleipää ja marmeladia.
– Aika pelkistetty, mutta kahvi on hyvää, Asko totesi ja ahtoi suuhunsa paahtoleivän toisensa jälkeen.
Miranda pakkasi auton heti aamupalan jälkeen.
– Hei ja tuhannet kiitokset. Lähetän seuraavan matkaraportin Etelä-Espanjasta. Suuntaan kohti Fuengirolaa. Minulla on tiedossa erään tuttavan asunto viikoksi.
Roosa vietti kuulaita kesäiltoja Juha-Matin luona. Heillä oli tapana valita vuorotellen elokuva. Roosa käpertyi pojan viereen ja odotti jännittyneenä.
– Alfred Hichcock on suosikkini. Oletko nähnyt Linnut?
– En, katsotaan vaan.
Roosa peitti silmänsä, kun linnut nokkivat ikkunoita. Tunnelma oli piinaava. Hän otti Juha-Mattia kädestä.
Mummi koputti oveen. Nuoret vetäytyivät nopeasti erilleen.
– Santeri on kadonnut. En löydä häntä mistään, tulkaa etsimään kanssani, mummi selitti huolestuneen näköisenä.
– Istuttiin ilta-auringossa pihalla. Santtu täytti sudokua ja minä neuloin hartiahuivia. Lähdin käymään sisällä hakemassa uuden lankakerän. Sillä aikaa hän oli hävinnyt. Santulla oli vain tohvelit jaloissa. Ei hän ole voinut pitkällä ehtiä.
– Onko papalla kännykkä mukana? Juha-Matti kysyi.
– Ei, se on puutarhapöydällä. Eikä hänellä ole rahaakaan mukana. Kukkaro on keittiössä, tarkistin, mummi sanoi.
– Tule Roosa, lähdetään.
Kesti lähes kaksi tuntia, ennen kuin pappa löytyi. Mummi soitti poliisille, mutta nämä kehottivat odottelemaan kotona. Juha-Matti ja Roosa kyselivät naapureilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt pappaa.
– Missä te käytte kahdestaan, kun lähdette kävelylle? poika kysyi mummilta.
– Kierretään linnanpuistossa ja käydään usein jossain kahvilla. Café Laurell on suosikkimme.
Pappa löytyi kahvilan pöydän äärestä tyhjä leivosvati edessään. Henkilökunta tunsi hänet ulkonäöltä. Santeri oli sanonut, että Elli tulee kohta ja maksaa.
– Et saa enää ikinä lähteä yksin ulos kertomatta minulle, Elli torui ja halasi miestään.
Santeri ihmetteli, miksi vaimo ei tullut hänen kanssaan.
Juha-Matti saattoi Roosan kotiin.
– Jatketaan elokuvaa ensi kerralla. Nyt on ollut jännitystä yhdelle illalle jo tarpeeksi.
