Maire katseli ympärilleen Galleria Paperihuoneella. ”Kaikki nämä kuolleet silmät – Alla dessa döda ögon”, hän luki näyttelyjulisteesta. Esillä oli mustavalkoisia kuvia kaksikielisestä runokirjasta. Roosa oli tullut mukaan, vaikka ei martta ollutkaan. Hän oli ystävystynyt Marlenan kanssa. Tämä oli kehottanut osallistumaan rohkeasti illanviettoon. Maire oli ilahtunut, kun tyttö osoitti kiinnostusta taiteeseen.
– Päivitän koulun blogia. Ajattelin kulttuurikatsausta, Roosa selitti.
– Perheenjäsenet ovat tervetulleita marttailtoihin. Houkuttelin isääsikin, mutta hän oli kiinnostuneempi television jalkapallo-ottelusta, Maire sanoi.
– Tervetuloa martat. Minulla on ilo esitellä teille kaksi uusinta näyttelyämme. Illan ohjelmassa on sekä taidetta että pieni kirjoitushaaste näiden kuvien innoittamina. Mutta tulkaa ensin ottamaan kahvia ja piirakkaa.
Puheensorina täytti hetkessä gallerian. Marlena jännitti, mitä martat pitävät rahkapiirakasta. Hän oli leiponut aamulla. Taisi jäädä keskeltä vähän raa’aksi, hän pelkäsi. Martat kehuivat kuitenkin tarjottavia asiaankuuluvasti.
Marlena oli levittänyt jakkaroita galleriaan. Osa martoista istui rivissä ikkunalaudalla. Kaikilla oli pahvimukillinen kahvia kädessä ja piirakanpalat epämukavasti polvilla. Kuolleet silmät tuijottivat heitä. Lissu oli istuutunut Mairen viereen.
– Nämä kuvat ovat pelottavia, hän sanoi. – Piirakka on hyvää. Voisin ottaa toisenkin palan.
Maire oli samaa mieltä. Hän oli ilmoittautunut kulttuuri-iltaan ensimmäisten joukossa. Lissu kertoi kaivanneensa tuuletusta. Hän yritti jatkaa juttua kouluhuolista, mutta Marlena keskeytti kilauttamalla lusikalla juomalasia.
– Jos kahvit on juotu, kerron illan ohjelmasta. Saatte kierrellä katselemassa kuvia ja lukea niihin liittyvät runonpätkät suomen ja ruotsin kielellä. Yhdistävä tekijä on pelko. Tuolla grafiikanpajan puolella on täysin toisenlainen tunnelma. Olen vedostanut sarjan pastellinsävyisiä maisemia otsikolla Satumaa. Niiden yhdistävä tekijä on rauha tai haave. Valitkaa yksi tai useampia ja kirjoittakaa tunnelmista. Voitte myös kuvitella, että kirjoitatte pelon tai haaveen näkökulmasta. Vapaaehtoiset saavat lopuksi lukea tarinansa ääneen.
– Hauska tehtävä, Maire totesi katsottuaan molemmat näyttelyt. Tekisi mieli kirjoittaa maisemista, mutta taidan valita sittenkin nämä tummasävyiset kuvat.
– Samat sanat. Mielessä myllertää. Ehkä kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia, mutta ääneen en suostu lukemaan, Lissu sanoi ja ryhtyi työhön. Hän otsikoi kirjoituksen kauhuksi. Hän pelästyi itsekin, mitä mielen syövereistä kumpusi.
Varo. Jos et vielä usko minuun, niin panen parastani. Hakkaan rumpua niin että pääkuoresi tärisee. Vaihdan triangeliin, helise, kilise, ding, dong. Annan rumpupalikoiden tanssia. Valot välkkyvät. Sirisivät, sähisevät, viiltävät. Loppua ei tule. Sirkkeli halkaisee tajuntasi. Lopulta hellitän. Väsyn tähän riehumiseen. Olkoon tällä kerralla, odotapa ensi kertaa. Hymyilen häijysti.
Mitä jos eksytän sinut. Vien suureen tuttuun mutta tuntemattomaksi muuttuneeseen kouluusi. Työpaikallesi. Saat vaeltaa kerros kerrokselta autioita käytäviä, etsit luokkaasi, kaikki on outoa, hätäännyt, missä ovat oppilaat, missä työtoverit. Mietit unessa, sinunhan pitäisi olla lomalla, mitä ihmettä täällä teet. Jäikö työtehtävät kesken, korjasitko kokeet, hoiditko kaiken. Saat paniikkikohtauksen, sinähän olet vapaalla, haluat herätä. Tämä on painajaista.
Olisiko tämä parempi? Olet lähdössä matkalle, jollekin ihanalle aurinkolomalle. Näet jo miten palmut huojuvat merituulessa. Myöhästyt lentokoneesta, passi unohtui kotiin, lentoliput ovat hukassa, rahapussi on varastettu, apua luottokortti pitää kuolettaa, mihin pitää soittaa, kännykkää ei löydy. Puret hampaita yhteen, paikat irtoavat, suu on täynnä sahanteräviä piikkejä.
Heräät hikisenä. Helpotut, kun aamuauringon kajo kuultaa keltaisten verhojen takaa. Riittäisikö tämä tällä erää? Mutta odota, ensi yöksi keksin sinulle jotain uutta mukavaa.
Lissu tunsi, miten hänen sydämensä tykytti. Siinä se oli. Kauhu konkreettisena. Hän kääntyi katsomaan, miten Mairen tarina edistyi.
– Kuvittelen, miltä pelosta itsestään tuntuu. Tämä on kiehtovaa. Luen kohta ääneen.
Kun kaikki olivat valmiit, Maire viittasi ensimmäisenä. Oli pakko jakaa pelontunne.
– Ole hyvä. Kerro ensin, mikä kuva sinua puhutteli, Marlena kehotti.
– Tuo, jossa on tyhjät kasvot. Se on hyytävä. Kirjoitin pelosta.
Usko, Toivo, Rakkaus. Miten naurettavaa. Ei niihin enää kukaan usko. Tämän päivän sana on Pelko. Minä hallitsen maailmaa. Minulla on valtaa ja voimaa. Tuulet ja rankkasateet, hirmumyrskyt, tulvavedet, muovisaasteet ja kulkutaudit riemastuttavat minua. Kauhu ja epätoivo, siinäpä ilonaiheita.
Olen ahkera. Kun synnyit, otin äitisi valtaani. Riittääkö maito, toimiiko vatsa, hengitätkö, miksi itket. Kun kasvoit, meistä tuli kaverit. Osaatko läksyt, pärjäätkö kokeissa, saatko kavereita, kiusataanko sinua. Löydätkö oman rakkaan, saatko lapsia, suoriudutko työelämässä. Pysytkö terveenä, riittääkö rahat, kuka sinua hoitaa vanhana. Kumpi lähtee ensin, liikuntakyky vai muisti.
Pikkukiusat kuten kummitukset, hämähäkit, pimeys, lentäminen, suljetut tilat, ne kuuluvat arkipäivään. Sinun ja kaltaistesi kauhistus ja ahdistus huvittavat minua. Epävarmuus ja kateus ovat suosikkejani. Ruokin niillä mieltäsi. Riitätkö, pärjäätkö, syrjäydytkö. Elämä ei ole reilua. Kaivaudun mieleesi. Saan sinut epäilemään itseäsi, läheisiäsi, päättäjiä.
Ahdistut, turhaudut, menetät yöunesi, hermosi reistailevat. Saat paniikkikohtauksia. Haet apua, saat pillereitä. Nukut huonosti. Tulen uniisi, piinaan sinua, ajan sinut hulluuden partaalle. Hellitän hetkeksi. Sitten kiihdytän. Kyhmy rinnassa, kaadut jäisellä kadulla, joudut sairauslomalle. Kauhusi kasvaa. Minä nautin.
Kuolema. Kaikki nuo kuolleet silmät. Sinun silmäsi. Kirkkokansa veisaa: Jok’ ainut askel sun matkallas, on askel kohti sun kuoloas. Minä kuljen joka askeleella vierelläsi. Saatan sinut määränpäähän. Puristan rinnasta vielä lähtöhetkellä. Olen voittanut. Vai olenko? Menetin sinut.
Marttasiskot taputtivat spontaanisti.
– Oikeaan osuit. Pelko vie järjen, he kommentoivat.
Lissu katsoi Mairea.
– En tiennytkään, että sinä olet kokenut tuollaisia tunteita. Elämäsi näyttää tasapainoiselta.
– Nykyään kaikki on hyvin, mutta on minulla ollut epätoivon hetkiä.
Roosa oli kuunnellut äitinsä kirjoitusta hämmentyneenä. Oliko äidillä ollut todellisia pelkotiloja? Hän oli aina kuvitellut, että aikuisten maailma oli vakaa ja turvallinen. Tuntui, kuin äiti olisi tullut läheisemmäksi.
– Löytyykö toisenlaisia tunnelmia? Roosa, arvaan että sinun tarinasi on valoisampi, Marlena kysyi.
– Kirjoitin satumaasta. Kuvat ovat kuin runoja. Niiden nimet saivat mielikuvituksen lentoon. Päivän nousu, Kasteiset kalliot, Siintävät vuoret.
– Lue vaan, on virkistävä kuulla nuorten ajatuksia.
Roosa aloitti ensin hiljaisella äänellä, mutta pääsi pian tunnelmaan.
Haave. Lennättäisin sinua. Antaisin sinulle siivet kantapäihin. Voisit liidellä kevyesti yli kasteisen ruohikon, yli purojen, järvien, kauas meren taakse.
Antaisin sinun uida lämpimässä vedessä kukkien keskellä. Et väsy, vaan nautit, miten vesi kannattelee ja hyväilee ihoasi. Ilma on lämmin ja täynnä tuoksuja, perhosia, linnunlaulua, kevään odotusta, naurua. Tuuli tuo tullessaan savua, sauna lämpiää.
Hellisin sinua auringonpaisteella, kesäsateella, utuisilla aamuilla, tuulen tuiverruksella, takkatulella. Kiihottaisin mielikuvitustasi menneen maailman tunnelmilla, musiikilla, seikkailukertomuksilla. Veisin sinut elokuviin katsomaan klassikoita. Esittelisin sinulla maailman taidemuseoiden aarteet, saisin sinut haltioitumaan. Antaisin sinulle taikasiveltimen.
Onneksi meillä on haaveita. Onhan.
– Hyvä Roosa. Se oli kaunista. Tulkaa jatkossakin katsomaan näyttelyjä. Tänne on vapaa pääsy. Laittakaa ennen lähtöä nimet ja sähköpostiosoitteet vieraskirjaan, niin saatte avajaiskutsut. Niin ja muistakaa jatkaa kirjottamista, Marlena kehotti.
– Kiitokset, ilta oli mahtava, martat huikkasivat lähtiessään.
Marlena oli tyytyväinen. Oli ihana saada kannustusta. Martat olivat kehuneet hänen maisemakuviaan. Jospa joku menisi kaupaksi, se antaisi uskonvahvistusta, hän haaveili.
Gallerian pyörittäminen oli välillä pitkästyttävää. Kaupunkilaiset katselivat uteliaina ikkunan takaa, mutta harva uskaltautui sisälle. Jo pelkästään sana galleria herätti kunnioitusta.
– Maksaako tämä? moni kysyi tullessaan.
Marlena oli laittanut oveen kyltin, jossa luki: Tervetuloa – Welcome. Ei pääsymaksua – Free income.
Kun Kaupunkiuutisten toimittaja oli lukuisten pyyntöjen jälkeen suostunut tulemaan avajaisiin ja kirjoittanut jutun, tilanne oli helpottunut. Kun martat levittävät omilla jakelukanavillaan taiteen ilosanomaa, saan varmasti lisää kävijöitä, Marlena toivoi.
Hän laittoi oveen tukevan munalukon. Vaihtokassa oli pieni, mutta se oli kelvannut parikin kertaa varkaille. Poliisit eivät olleet kiinnostuneet, vaikka Marlena oli tehnyt rikosilmoituksen. Kyseessä oli aivan liian mitätön summa. Hän oli joutunut vaihtamaan lukon. Se oli ollut käsittämättömän kallista.
– Hei Marlena. Iloinen tervehdys sai hänet kääntymään. Ansa oli tulossa töistä kauppakassi kädessään. He olivat tutustuneet, kun tyttö oli käynyt vanhempiensa kanssa galleriakierroksella.
– Kävelläänkö yhtä matkaa? Meillähän on sama suunta tuonne Aulangontielle, hän kysyi. – Minulla on kerrottavaa. Isä on päässyt hoivakotiin. Äiti ja minä olemme helpottuneita.
– Voi miten hyvä kuulla. Olet näyttänyt väsyneeltä jo kauan. Hienoa, että äitisi saa hengähtää välillä. Onko teillä suunnitelmia?
– Sain ylimääräisen viikon loman. Tohtori Tauno sanoi, että olen sen tarpeessa. Hän lupasi selvitä omin voimin. Kaikki varaukset pitäisivät olla kunnossa. Tekisi mieli lopettaa, mutta en voi jättää Taunoa pulaan. Tiedätkö ketään, joka olisi kiinnostunut?
– Mietin, että voisin tehdä jotain muutakin kuin päivystää puolityhjässä galleriassa. Olen laittanut kaupungille anomuksen, jos saisin palkattua jonkun pitkäaikaistyöttömän. Kaipaan kipeästi lisätuloja. Mutta teillä on jotain suunnitteilla?
– Olemme lähdössä äidin kanssa risteilylle Visbyyn. Se on pakettimatka, johon sisältyy kiertoajelu perillä. Toivottavasti ei ole kovin tuulista. Minä tulen helposti merisairaaksi.
– Koska lähdette?
– Ensi viikolla. Innostuin matkasta niin, että ostin uuden kesämekon.
Ansa heilautti Muoti-Siskojen paperikassia.
– Se on keltavihreä, kuulemma viimeisintä kevätmuotia.
Marlena otti kännykän esiin.
– Ilmatieteen laitos lupaa ensi viikolle aurinkoista säätä ja heikkoa tuulta. Kerro äidilli terveiset. Teille tulee varmasti mukava matka.
Marlena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hämeenlinna oli viehättävä kesäkaupunki, mutta romanssi olisi tervetullut. Taidan hakea Hätilän K-Supermarketista jotain hyvää iltapalaa, hän suunnitteli hyvästellessään Ansan.
Asunto Aulangontiellä oli kodikas. Hän katseli, miten ikkunan edessä olevat lehmukset loivat mukavan varjon lasitetulle parvekkeelle. Jääkaapista löytyi avaamaton valkoviinipullo. Marlena kumosi lautaselle kaupan salaattibaarista ostamansa annoksen ja istuutui parvekkeelle. Ansan ehdotus työpaikasta kutkutti. Hän oli ilmoittautunut Hämeen kesäyliopiston ja Turun yliopiston järjestämään kulttuurihistorian perusopintokokonaisuuteen. Lukukausimaksu ylitti budjetin. Lisäansiot tulisivat tarpeeseen.
Valkoviini maistui mukavan hapokkaalta. Olisi ollut mukavaa, jos Ansa olisi ehtinyt istumaan kaveriksi. Tämä oli kuitenkin rientänyt äitinsä luokse.
– Katsotaan yhdessä, mitä pakataan matkaan. Äiti ei ole aikoihin päässyt kotoa minnekään. Hänkin on nyt täpinässä, Ansa oli kertonut.
– Millainen se sinun tohtori on? Marlena oli udellut.
– Voi, Tauno on mukava. Tosin hän on hyvin tarkka. Edellyttää, että asiakkaat tulevat ajallaan ja päivärutiinit toimivat. Taukoja ei juuri ole. Siis hänellä. Minulla on hyvää aikaa lukea asiakkaiden välissä romaaneja.
Se kuulosti Marlenan mielestä hyvältä. Hän voisi ottaa mukaan kannettavan tietokoneen ja opiskella. Jos saan päivystäjän, tämä on elämäni tilaisuus, hän päätti ja kaatoi vielä lasillisen viiniä. Ilta-aurinko kultasi lehmukset. Marlena piti sitä hyvänä enteenä.
Uusi kesämekko istui Ansan päälle hienosti. Lämmin väri korosti hänen kalpeita kasvojaan ja sorjaa vartaloa. Äiti oli pukeutunut tyylikkääseen jakkupukuun.
– Kiva kun löydettiin tämä vaatekaapista. En ole käyttänyt hametta aikoihin, hän sanoi, kun Ansa kehui, miten hyvältä hän näytti.
– Onneksi meillä on lyhyt matka kävelytietä asemalle. Pääsemme junalla kätevästi Helsinkiin ja bussi vie satamaan. Pidä äiti kiirettä, Ansa huolehti.
– Tullaan, tullaan, onko hattuni suorassa? äiti kysyi ja kohensi hiuksiaan.
– Tule nyt, juna ei odota.
Ravintolavaunussa oli vain pari asiakasta heidän lisäkseen. Ansa houkutteli äidin nauttimaan pikkupullollisen kuohuviiniä.
– En muista, koska olen ollut näin huoleton. Toivottavasti Rauno viihtyy hoivakodissa.
– Soitin aamulla hoitajille ja he vakuuttivat, että kaikki on hyvin. Isä on löytänyt peliseuraa, Ansa raportoi.
Meri oli peilityyni, kun he pääsivät risteilylaivalle. Ansa ja Siiri istahtivat kannelle ja nauttivat auringonpaisteesta. Meri kimmelsi ja tuuli hyväili ihoa.
– Ihanaa, tätä olen kaivannut, Siiri huokasi onnellisena. Hän päätti unohtaa huolet matkan ajaksi.
Perillä Visbyssä kiertoajelubussi odotti satamassa. Matkassa oli parikymmentä henkeä. Riehakas miesseurue majoittui peräpenkeille.
– Sikaosasto, maksoi mitä maksoi, yksi heistä uhosi.
Matkaopas rauhoitti tilanteen tottuneesti.
– Kierrämme ensin täällä Visbyssä ja jatkamme lounaan jälkeen matkaa saaren ympäri. Näette upeita maisemia ja rannan tuntumassa myös raukkeja. Tiedättekö mitä ne ovat?
Yhtään kättä ei noussut.
– Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka ovat jääneet jäljelle, kun aallot ovat huuhdelleen niitä ympäröivän hiekan mereen. Niissä voi nähdä jännittäviä hahmoja, opas selitti.
Ansa ja Siiri ihailivat köynnösruusuja, joita kiipeili jopa navettojen seinustoilla. Visbytä ei turhaan mainostettu ruusujen kaupungiksi.
Ohjelma oli täynnä nähtävyyksiä. He olivat tyytyväisiä päivän antiin, mutta uupuneita palatessaan illalla takaisin laivaan.
– Menen suihkuun ja nukkumaan saman tien, Siiri sanoi päästessään pieneen hyttiin.
– Etkö jaksa tulla illalliselle? Ansa huolehti.
– Mene sinä vain. Päätä särkee ja olen väsynyt.
– Ota disperiini ja nuku hyvin, Ansa sanoi.
Hän lähti yksin ruokasaliin. Buffetpöydässä oli tarjolla herkkuja. Ansa keräsi lautaselle alkuruuaksi siianmätiä, sipulisilppua ja smetanaa sekä pyöreitä kullankeltaisia perunoita. Tarjoilija tuli kysymään, mitä hän halusi ruokajuomaksi.
– Kevyttä kuivaa valkoviiniä, kiitos.
Ansa istui yksin ja katseli, kun bussissa ollut miesjoukkue innostui ryyppäämään. Hän ei tunnistanut, mitä kieltä he puhuivat.
Illallisen jälkeen Ansa oli kahden vaiheilla lähteäkö nukkumaan vai istuako hetki tanssisalongissa. Taidan katsoa keskiyön shown, hän päätti. Olenhan lomalla ja matka on aamulla ohi.
Tanssijat olivat pukeutuneet hopeanhohtoisiin ihonmyötäisiin trikoihin. Musiikki soi korviahuumaavan kovalla. Diskovalot välkkyivät ja meno oli vauhdikasta. Ansa oli tilannut sinisen cocktailin. Se oli ällöttävän makea. Hän ajatteli paeta hyttiin heti, kun show olisi ohi.
– Hei, saanko luvan? Yksi häirikköporukan miehistä kumarsi ennen kuin hän ehti lähteä. Tanssisalongissa soi hidas valssi. Ansa oli niin pyörryksissä, ettei voinut muuta kuin suostua.
– Olen katsellut sinua koko matkan ajan, Hugoksi esittäytynyt mies sanoi hyvällä englannin kielellä. – Anteeksi, kun olemme pitäneet meteliä. Olemme hollantilaisia rekkakuskeja ja hetken vapaalla. Työnantaja maksoi matkamme, hän selitti. – Siksi meillä on vauhti päällä.
Hän suuteli Ansan kättä ja pyöritti tätä tanssilattialla vauhdikkaasti. Ansa tunsi itsensä hetken prinsessaksi. Hänellä oli komea prinssi, joka vakuutti rakastavansa vaaleita pohjoismaisia naisia. Tai siis nyt vain yhtä.
– Tule kanssani baaritiskille. Tarjoan sinulle hollantilaisen snapsin. Sitä et voi vastustaa.
Ei Ansa halunnutkaan. Hetkessä oli taikaa. Äiti, tohtori Tauno, isä ja arkielämä unohtuivat. Hän seurasi Hugoa baariin ja sen jälkeen tämän hyttiin.
Yö oli säkenöivä. Ikkunasta näkyi tähdenlento. Ansa ei tiennyt mikä oli totta, mitä hetken huumaa.
Hugo tarjoili geneveriä. Silitti hiuksia ja hieroi olkapäitä. Vaikka hän oli isokokoinen, kädet olivat lempeät.
Ansa sulki silmänsä ja nautti. Olen vihdoinkin elänyt, oli hänen viimeinen ajatuksena ennen nukahtamista.
Missä minä olen? Ansa havahtui, kun auringonsäteet pilkahtivat hytin ikkunasta. Iso karvainen mies makasi hänen vieressään kapeassa punkassa.
Ansa hätääntyi. Mitä äiti sanoisi?
Hän säntäsi pystyyn ja etsi kuumeisesti vaatteitaan.
Hugo heräsi, kun Ansa törmäsi kylpyhuoneen oveen.
– Darling, no hurry, hän sanoi lempeästi.
Ansa nyyhkäisi.
– En tiedä mikä minuun meni.
Hugo kietoi hänet syleilyyn.
– Esittele minut äidillesi. Haluaisin kovasti olla osa sinun ja äitisi elämää.
Ansa puhkesi itkuun. Tämä oli kerralla liikaa.
– En voi, en pysty. Sovitaanko, että vaihdetaan viestejä. Minun on nyt pakko kiiruhtaa, hän sai sanottua ja juoksi pakoon.
Sydän oli pakahtua. Tämä ei ollut todellista.
Ansa oli kuin kuumeessa laivaristeilyn jälkeen. Äiti ihmetteli, miten hänestä oli yhtäkkiä tullut levoton.
Ansa ja Hugo olivat vaihtaneet sähköpostiviestejä lähes päivittäin. Nyt Hugo oli kirjoittanut tulevansa Suomeen.
Olen järjestänyt vapaan viikonlopun. Saanhan tulla tapaamaan sinua?
Ansa oli vastannut myöntävästi.
Tohtori Taunokin oli huomannut, että jotain oli tekeillä. Hänen ennen niin tyyni ja rauhallinen sihteerinsä oli kuin muissa maailmoissa. Ajanvarauksissa tapahtui enemmän kuin kerran sekaannuksia. Hän valitti kotona Vilmalle ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Vilma nauroi.
– Ilmassa on selvästi rakastumisen oireita.
– Ei kai nyt Ansa?
– Hyvä mies, etkö ole huomannut, että tytön biologinen kello tikittää. Eikö hän ole jo yli kolmekymppinen?
– Taitaa olla. En ole koskaan ajatellut, että hän voisi jättää minut.
Ei Ansakaan ollut osannut kuvitella, miltä tuntuu olla rakastunut.
Hugo tuli ja kosi. Noin vain. Veti sormuksen taskustaan ja halasi Ansaa, kun tämä sai sanottua suostuvansa. He kävelivät käsi kädessä Siirin luo. Tämä kertoi aavistaneensa jotain, vaikka tytär ei ollut kertonut kaikkea. He lähtivät kolmistaan Café Laurellille kakkukahville.
Ansa tunsi liitelevänsä. Hän muuttaisi Hollantiin. Mikä riemastuttava ajatus. Elämästä tulisi seikkailu.
Hugo katsoi häntä lempeästi.
– Minulla on pieni talo kanavan rannalla. Viihdyt siellä varmasti. Odotan kovasti, että saamme sinne myös pikkuhugoja.
Ansa punastui. Hän epäili, että ensimmäinen heistä oli jo tulossa.
– Ansa, et voi jättää minua. Miten tulen toimeen? Tohtori Tauno oli kauhuissaan.
– Minulla on ehdotus. Juttelin ystäväni Marlenan kanssa. Hän on saanut galleriaan kaupungin tuella päivystäjän. Hänellä on nyt aikaa tehdä jotain muuta. Kysyin varovasti, olisiko hän kiinnostunut osa-aikatyöstä täällä. Haluaisitko tavata hänet?
– Jos on pakko, Tauno nurisi. – Niin ja jos opetat työtehtävät. Minun aikani ja kärsivällisyyteni ei riitä.
– Sovittu. Kutsun Marlenan käymään. Keitän kahvit ja haen meille jotain hyvää K-Marketista.
Marlena tuli iltapäivällä, kun viimeiset asiakkaat olivat lähteneet.
– Päivää, olisi mukavaa vaihtelua olla oikeissa töissä, Marlena nauroi ja kertoi galleristin arkipäivästä. – Olen tottunut tulemaan ihmisten kanssa toimeen. Tosin kävijöitä oli vain muutama päivässä. Täällä taitaa olla vilkkaampaa.
Tauno katsoi hyväksyvästi tyttöä. Tämä vaikutti välittömältä ja itsevarmalta.
– Voit aloittaa heti, kun Ansa on opastanut sinut alkuun. Tervetuloa tiimiin, Tauno kuittasi ja palasi työpöydän ääreen. Hänellä oli vielä paperitöitä.
Ilmassa oli kipinää. Tyttö oli kaunis ja hänen silmänsä olivat vilkkuneet kutsuvasti. Hmm, ehkä tämä Ansan lähtö ei lopulta ollut hassumpi ajatus, hän huomasi ajattelevansa.
Marlena oppi nopeasti rutiinit. Ansa oli vinkannut, että kannattaa pitää lukemista mukana hiljaisten hetkien varalta.
– Olen tottunut, galleriassa ehti lukea enemmän kuin tarpeeksi, hän nauroi. – Tosin siellä voi päivystyksen ohessa tehdä omia juttuja. Maalasin akvarelleja enemmän kuin koskaan.
– Olen katsellut kyllästymiseen asti noita valkoisia seiniä, Ansa oli sanonut. – Jos Tauno suostuu, voisit pitää täällä pop up -näyttelyn.
Taunolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän arveli, että asiakkaat viihtyisivät odotellessaan, kun heillä olisi muutakin ajanvietettä kuin vanhat kuvalehdet.
Marlena vihelteli, kun hän ripusti viikonlopun aikana töitä seinille. Näyttely sai huomiota jopa paikallislehdessä. Tuttu toimittaja kävi ottamassa kuvia ja julkaisi jutun otsikolla Päivä prinsessana. Marlena rakasti akvarellitekniikkaa. Hän maalasi ohuita kuultavia kerroksia, jolloin lopputulos oli kevyt.
– Turhamaisia akvarelleja, hän nauroi, kun asiakkaat ihastelivat niitä.
– Haluaisin ostaa nämä kaksi kauneinta prinsessaa kotiin, ovathan ne myytävinä? Vilma kysyi käydessään ohimennen tapaamassa Taunoa.
– Totta kai, saat henkilökuntahintaan. Otatko ne heti mukaan? Voin tuoda tilalle uusia, Marlena hymyili.
Vilma esitteli hankintansa illalla Taunolle. Mies katsoi tauluja. Ne olivat hänen mielestään turhan koristeellisia. Mutta jos Vilma piti niistä, se sopi hänelle.
– Ovat yhtä kauniita kuin taiteilija itsekin. Olen tyytyväinen, kun asiat ovat järjestyneet.
– Oletko kuullut mitään Ansasta? Vilma kysyi.
– Sain töihin postikortin. Kuvassa oli Van Goghin iiriksiä. Ansa kirjoitti viihtyvänsä ja kutsui meidät käymään. Mitä sanoisit elokuisesta viikonlopusta Amsterdamissa?
– Voi, se olisi ihanaa. Voidaan ottaa pojat mukaan. Se olisi hauskaa vaihtelua.
Vilma hyräili. Oli mukava suunnitella matkaa. Hän voisi ostaa uuden tyylikkään matka-asun.
Vilma oli iloinen, kun mies vaikutti nykyään elämäänsä tyytyväiseltä.
Prinsessat hymyilivät seinällä salaperäisen näköisinä. Vilma oli ottanut unikkotaulun pois. Se oli näyttänyt turhan räikeältä keveiden akvarellien rinnalla.
Tauno oli ihastunut. Uusi tyttö oli hyvän näköinen ja tehokas. Asiakkaiden välissä ei juuri ollut taukoa. Hänellä oli tapana istahtaa Marlenan seuraksi työpäivän päätteeksi. Juttua riitti niin opiskelusta kuin vapaa-ajan harrastuksista.
– Vaimoni Vilma on ihastunut maalauksiisi. Hän esittelee vieraillemme pitsihelmatyttösiä, joita osti näyttelystäsi.
– Hieno juttu. Galleriatyöntekijäni on kertonut, että siellä käy nykyään entistä enemmän vierailijoita. Hän on myynyt akvarellejani ansiokkaasti. Niiden maalaaminen on ilo.
Molemmat olivat tyytyväisiä, kun päivät sujuivat rutiinilla. Tauno oli ottanut tavaksi tuoda Marlenalle tuoreen kukkakimpun perjantaisin.
– Ajattelet sitten minua vapaa-ajallasi, hän kiusoitteli.
Marlena huomasi todellakin ajattelevansa Taunoa turhankin usein. Mies oli komea ja mukava. Kyseli hänen opinnoistaan ja muisti kehua kampausta ja siroja sääriä. Työtakki ei ollut erityisen pukeva, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä ammattilaiseksi.
– Saat elokuussa kahden viikon palkallisen loman. Olen menossa vaimon ja poikien kanssa Thaimaahan. Vilma on ostanut matkalaukullisen uusia mekkoja, Tauno kertoi Marlenalle.
– Loistavaa. Ehdin silloin viimeistellä lopputyöni kaikessa rauhassa.
– Etkö haaveile etelän matkoista?
– Nyt ei ole varaa. Enkä muutenkaan tahdo matkustaa yksin.
– Lähtisin kanssasi koska vain, mutta perhe taitaisi pitää sitä pahana.
– Älä hassuja puhu.
Marlena jäi miettimään Taunon sanoja. Tämän silmissä oli ollut houkutus. Parasta unohtaa ukkomiehet, hän vakuutti itselleen.
