Avioliittotarina
kokoelmasta NÄYTTÖIHOTÂ
Kivet rouskuivat paljaissa jalkapohjissa kuin hutera kevätjää. Lopun matkaa kuljin metsiä pitkin. Miten tienvarsilaisille olisi selittänyt, kun miehen nainen tulee metsästä ilman kenkiä. Eikä edes marja-aika; tai että olisi hätäpäissään miehen hukkaan mennyttä metsästyskoiraa ollut huutelemassa. Että niin olisi sanonut, jotain keksinyt ja tukkinut kyselijöitten suun.
Sitä pidettiin kunnon ihmisenä. Ei riekkunut kylän miesten juopporingeissä, ei piilotellut pulloa ruokakaapin takimmaisessa nurkassa. Ei se käynyt vieraissa, ei tarvinnut vahtia, että juhannuksena löytyisi Tuomisen peräkammarista Aleksin elävänlesken selän takaa. Hoiti se hyvin asiansa. Ja hoiti isomminkin seutukunnan kokouksissa. Kateelliset näyttivät sitä salaa toisilleen, kun rantakaavan esittelykokouksesta tultiin. Osasi se semmoiset puheet pitää, että löi laudalta pitäjän kansanedustajankin.
Kun se kotona löi, en inahtanutkaan. Olin vain ja annoin kaiken tulla. Ivalliset sanat, raa’ at puheet, nyrkin ja potkut. Sillä oli punainen hirvimiesten lakki, merkit ja kokardit kiiluivat lakin reunoissa, käsivarsi heilahti laajana kaarena, kuin olisi jännittänyt jousta. Sitten hallitun kylmästi kuin passissa kauan seissyt metsämies se kämmensyrjällä osasi siihen mihin tähtäsi. Vuosi vuodelta se teki sen nopeammin ja innottomammin. Joskus kahden iskun välissä katsoi, hidasti ennen seuraavaa lyöntiä, kuin olisi odottanut, että jotakin sanon. Että niin paljon vielä tuntisin.
Ne samat käsivarret panivat koko minun ruumiini vapisemaan odotuksesta, kun kauan sitten suunniteltiin koko elämä valmiiksi. Rakennettiin silta siitä hetkestä halki vuosien ja vuosikymmenten, valittiin yhteinen tie kulkea, kunnes kuolema erottaisi.
Kevättalven huumaavina öinä seistiin meidän pihatien päässä. Kumpikin odotti jotain. Oli vaikeata tietää mitä. Ei sisälle voinut mennä, kun tiesi, että jotain vielä mutta mitä. Kun ei toisesta koskaan saanut tarpeekseen. Se hyppi vuoroin tasajalkaa, vuoroin pomppi yhdellä jalalla. Minä raapaisin tien reunaan kengän kärjellä ympyrän.
”Ovi lukossa. Avain hukassa”, minä sanoin sille, muka leikilläni sanoin. Usutin että tulisi näkymättömän rajan yli ja suoraan syliin.
”Se on vaan kuva lumessa. Yksi piiru lumessa eikä muuta.”
Se katsoi kuusten latvoja ja kuunteli nousevaa jyminää. ”Kosken silta pitää näillä ilmoilla tosi pahaa ääntä.”
”Mutta ei pahaa oikeasti ole”, minä sille inttämään.
Se käänsi kasvonsa sivuttain sanoessaan: ”Niin.”
Aamulla menisin takaisin. Ainahan minä. Perääni jäisi vain viiru, kuin lumessa olisi mutkitellut ilveksen jäljiltä kettu tai vertavuotava jänis minkki selässään.
Mutta ennen sitä minun oli kyläläisten silmien alta kuljettava majalta takaisin sillalle. Matkan varrella oli kuunneltava kaikkien jokivarren siltojen huminaa. Keskellä talvea auenneen joennäverin kiukkuisen puhdin minä kuuntelisin, tai alajuoksulta Pahankosken yli kolkuttavan junan. Laskisin mielessäni vaunujen määrän, ajattelisin niitten sisällä istuvat ihmiset.
Junan oli keskelle siltaa pysäyttänyt kauan sitten yksi mies tästä saaresta. Siinä oli ollut miehen asema, kas, kun osuikin keskelle jäistä rautakiskoa. Mutta koskeen oli hypännyt niin monta kylän naista, ettei niistä lukua pidetty. Kun siististi sitä ennen olivat eläneet, vain piiru lumessa jäi niitten jälkeen, ei muuta.
