Ris murisi vihaisesti raapien niskaansa. Pidin sitä lujasti kiinni kädestä ja hyväilin sen takkuista päätä, kunnes sen suuret silmät muuttuivat uneliaiksi ja sen ruumis veltostui. Se painanut juuri mitään, kun nostin sen varoen hoitopöydälle.
Se mitä näimme, kun Wilhelmiina oli riisunut Risin, oli meille molemmille tavaton järkytys. Lemmikin ruumis oli kauttaaltaan mustelmien ja arpeutuneiden viiltohaavojen peitossa. Sen rinnat ja sukuelimet olivat tuhansien lävistysten jättämien pistojälkien kirjomat. Lisäksi sen vasemmassa kyljessä oli mittava ruhje, jonka arpeutunut iho oli osittain liimautunut kiinni puseroon. Se selitti tumman läikän, jota olin luullut liaksi.
Wilhelmiina oli ensimmäinen meistä kahdesta, joka sai suunsa auki.
“Miten joku voi olla näin julma viatonta luontokappaletta kohtaan?” hän sanoi.
Minä en sanonut mitään. Pidin vain Risiä kädestä ja silitin sen päätä. Se tuntui pitävän siitä ja urahteli puoliunessa.
“En ole milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa”, Wilhelmiina sanoi. “Tämä selittää sen, miksi sirua on manipuloitu. Tämän lemmikin omistaja on sillä halunnut peittänyt jälkensä. Kaikesta näkee, että lemmikkiä on pahoinpidelty ja kidutettu jo vuosia.”
“Niillä siis oli todella pokkaa kieltäytyä ottamasta sitä vastaan vain siksi, ettei sillä ole rekisteritietoja”, Yeva sanoi tuohtuneena.
“Niin siinä vain kävi”, vastasin.
Minua kirveli yhä se hävytön summa, jonka olin joutunut Risin hoidoista pulittamaan, mutten maininnut siitä Yevalle. Tosin on myönnettävä Wilhelmiinan tehneen hyvää työtä. Hän oli eheyttänyt kylkiluumurtumat ja korvannut vioittuneen ihokudoksen uudella. Mustelmat ja viiltohaavat paranisivat hänen mukaansa ajan kanssa itsestään.
Selvisi myös, että lemmikille oli tehty raakaa seksuaalista väkivaltaa, jonka aiheuttamat vammat pystyttiin parantamaan vain osittain. Wilhelmiina kertoi, että juuri näiden vammojen vuoksi oli välttämätöntä määrätä lemmikki lääkekuurille, ja varata sille aika jälkitarkastukseen. Hän antoi myös varmuuden vuoksi sarjan rokotteita, koska ei ollut mitään tietoa sen rokoteohjelmasta.
“Eivät rokotteet aiheuta sille mitään vahinkoa, mutta huomenna se nukkuu koko päivän, ettet sitten ihmettele.”
Vasta tässä vaiheessa aloin käsittää, että toisin kuin olin klinikalle tullessani kuvitellut, Ris jäisi murheekseni vielä sieltä poistuessani.
Luulin tekeväni hyvänkin työn, korjaamalla talteen omistajansa hylkäämän lemmikin, ja toimittamalla sen yhteiskunnan hoidettavaksi. Sen sijaan osoittautui, että typerän muotoseikat takia jouduin itse vastuuseen lemmikistä, jota yhteiskunta ei huolinut holhottavakseen.
Minun olisi pitänyt vain kulkea ohi, kuten kaikki muutkin tekivät, ajattelin, mutta katsoessani tuota kovia kokenutta otusta, tuskin ennen kokematonta hellyyttä sitä kohtaan.
“Joudumme maksamaan lemmikeistä itsemme kipeiksi, ja sitten kaikki maksamamme palvelut muuttuvatkin maksullisuksi vain siksi, että jokin rekisterinumero on kadoksissa”, Yeva sanoi tuohtuneena.
Kaikesta näki, että lemmikit olivat kaikkein lähimpänä hänen sydäntään. Mietin, kuinka monen lemmikinomistajan kohdalla asia oli juuri näin.
“Olen vähän tutkinut asiaa. Sirunhan pitäisi olla kaikin puolin pettämätön tapa tallentaa henkilökohtaisia tietoja. Kukin lukee ja hallinnoi itse omaa dataansa. Vaikka lemmikkien kohdalla pääsy sirun tietoihin ei ole samalla tavalla rajattua.
Keitä me olisimme, jos meille kävisi samoin kun Risille. Ei olisi mitään keinoa todistaa henkilöllisyyttään, maksaa ostoksiaan, päästä nettiin tai liikkua julkisilla kulkuneuvoilla.”
“Älä nyt ole niin katastrofistinen. Eihän sellaista ole koskaan oikeasti tapahtunut”, Yeva sanoi.
“Onpas. Risille on”, sanoin.
“Niin, mutta Ris onkin lemmikki.”
