“Mikä sanoittekaan nimenne olevan?” hän kysyi minulta.
“Jeremias Aru”, vastasin.
“Meillä on ongelma Jeremias. Tule mukaani”, Amanda sanoi.
Menimme hissillä ensimmäiseen kerrokseen, kävelimme pitkin käytävää, jonka molemmin puolin oli ovia, jotka oli maalattu helein pastellisävyin aivan kuin olisimme lastentarhassa. Kiinnitin huomioni siihen, että monissa niistä oli oven yläosassa ikkuna, josta saattoi nähdä sisälle huoneeseen. Lemmikkien intimiteettisuojaan ei siis kiinnitetty huomiota samalla tavalla, kuin jos olisimme olleet ihmisten terveyskeskuksessa.
En ollut osannut varautua siihen, mitä tulisin näkemään, vaikka meteli kuului jo kauas käytävälle.
Ris kyyhötti nurkassa kädet tiukasti kiedottuina ympärilleen ja jalka ylös nostettuna.
Toinen hoitajista yritti rauhoitella lemmikkiä, kun taas toinen piteli vertavuotavaa nenäänsä. Hän oli kaikesta päätellen saanut potkun naamaansa.
“Jeremias! Jeremias!” Ris huudahti ja syöksähti minua kohti. Se tarrautui minuun kyynelehtien ja toisteli nimeäni.
“Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” Amanda kysyi.
Toinen hoitajista selitti, että terveystarkastus oli sujunut hyvin aina siihen asti, kunnes hän oli alkanut riisua vaatteita lemmikin yltä. Silloin se oli muuttunut hyvin väkivaltaiseksi ja oli potkaissut hänen kumppaniaan täysin ennalta arvaamatta kasvoihin.
“Hyvin omituista”, Amanda sanoi. “Tällaista ei ole minun aikanani tapahtunut.” Hän näytti aidosti järkyttyneeltä.
“On eräs toinenkin asia”, hoitaja sanoi. “Emme saa luettua sen mikrosirua.”
“Miten niin ette saa luettua? Tarkoitatko ettei se anna lukea sirua?” Amanda kysyi.
“Ei vaan sitä, että siru on tyhjä. Se ei pidä sisällään mitään tietoja. Ei nimeä, syntymäaikaa eikä sukupuolta. Ei ole tietoja sterilisaatiosta eikä terveystietoja, puhumattakaan tietoja omistussuhteesta. Luulen, että kaikki data on poistettu”, hoitaja selitti.
“Mahdotonta!” Amanda huudahti. “Ei sirua voi manipuloida.”
“Niin minäkin olen luullut aina tähän päivään asti.” hoitaja sanoi.
“Entä jos se ei olekaan lemmikki”, ehdotin, tietämättä itsekään, mihin ajatukseni minua oikein johdattelivat.
“Ei, kyllä se ehdottomasti on”, hoitaja sanoi. “Se käyttäytyy lemmikin tavoin, ja sillä on virallinen siru.
Nämä lemmikkisirut on rakennettu siten, että niihin voi ainoastaan lisätä dataa, mutta ei poistaa. Teoriassa on siis mahdotonta – ainakaan vahingossa – pyyhkiä pois kaikkea tietoa, tai edes osia siitä.”
“Tämä mutkistaa huomattavasti asioita”, Amanda puuttui puheeseen. “Tätä olentoa ei virallisesti ole olemassa.”
“Eikö sille voisi laittaa uuden sirun? ” ehdotin. “Ainakin me tiedämme sen nimen.”
“Sitä minä en tiedä”, Amanda sanoi. “Oikeastaan emme edes voi suorittaa sille terveystarkastusta, saati majoittaa sitä tiloihimme.”
Hänen äänensä kuulosti nyt kylmän viralliselta. Kaikki aiempi empatia lemmikkejä kohtaan oli kadonnut.
“Ei kai sitä voi takaisin takaisin kadullekaan lähettää”, sanoin.
Ris katsoi minuun anova katse silmissään ja puristi lujemmin kättäni.
“Me emme ole mikään hyväntekeväisyyslaitos”, Amanda sanoi.
“Entä jos minä maksan”, ehdotin.
Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä se tulisi maksamaan.
“Hyvä on”, Amanda sanoi suunnaten sanansa hoitajalle. “Teemme tälle otukselle tavanomaisen terveystarkastuksen ja verikokeet, ja laskutat sen kaiken häneltä nimikkeellä trimmaus, tai mitä ikinä mieleesi juolahtaakin.” Tämän sanottuaan Amanda poistui huoneesta, ja arvelin, etten enää tulisi näkemään häntä.
“Minun nimeni on Wilhelmiina”, hoitaja sanoi, ja ojensi kyynärpäänsä tervehdykseksi.
“Minä olen Jeremias.”
“Niin minä ymmärsin tämän lemmikin puheista. Katsotaanpas nyt tätä pikkuista. Annan sille rauhoittavan piikin, niin meidän ei tarvitse varoa kasvojamme”, Wilhelmiina sanoi viitaten toiseen hoitajaan, joka oli poistunut huoneesta hoitamaan verta vuotavaa nenäänsä. Nopeasti, ja Risin katseilta piilossa, Wilhelmiina latasi ruiskun. Ennen kuin lemmikki huomasikaan hän oli jo laukaissut sen tämän niskaan.
