Amanda kertoi, että mukanani tuomalle lemmikille oli aivan aluksi suoritettava perusteellinen terveystarkastus, ja jos se kerran – niin kuin väitin – oli löytynyt kadulta, sille oli myös tehtävä tartuntatautikartoitus.
Tämä oli asia, joka kauhistutti minua. Mieleeni palasi kaikki ne pandemiat, joista isovanhempani minulle kertoivat. Ne olivat tappaneet hirvittävän määrän ihmisiä. Minunkin suvustani lähes puolet oli kuollut. Ottaen huomioon sen, että me täällä pohjolassa olimme päässeet vähällä verrattuna moniin muihin alueisiin maailmassa, se tuntui silti kohtuuttoman suurelta menetykseltä.
Tästä oli ollut seurauksena se, että matkailu oli loppunut lähes tyystin, eikä ehkä tulisi koskaan toipumaan saamastaan kuoliniskusta. Toisaalta ilmansaasteiden määrä oli laskenut dramaattisesti, mikä oli eittämättä hyvä asia.
Pandemiat olivat myös johtaneet pakollisiin testeihin kolmen päivän välein, joiden laiminlyönnistä seurasi vakavia taloudellisia seuraamuksia. Luulen kaikkien kuitenkin ymmärtävän, että tämä oli ainoa tapa, jotta ylipäätään saatoimme elää ihmisarvoista elämää, sosiaalisia olentoja kuin olimme.
Olin ollut lähikontaktissa ja ilman minkäänlaista suojausta olennon kanssa, joka ehkä oli taudinkantaja. Olin kulkenut sen kanssa julkisessa kulkuneuvossa ja lopulta tuonut sen tänne lemmikkihoitolaan, saattaen ehkä vaaraan myös siellä työskentelevät ihmiset.
Syyllisyyttä tuntien katsoin Risiä, joka tuijotti minua suurilla, tunteikkailla silmillään, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni.
“No niin, sillä välin kun lemmikinhoitaja tutkii tämän meidän pikku ystävämme, me juttelemme tapauksen yksityiskohdista”, Amanda sanoi, aivan kuin puhuisi pienelle lapselle. Se ärsytti minua. Olihan Ris kaikesta päätellen täysi-ikäinen, ja niin olin minäkin.
Nainen soitti, ja hyvin pian huoneeseen tuli lemmikinhoitaja, joka oli pukeutunut vaaleanvihreään työasuun, mikä sai hänet näyttämään lähinnä jäätelön myyjältä.
“Mennäänpäs katsomaan mitenkäs me tänään voidaan”, hoitaja sanoi. Hänkin puhuen kuin lapselle, saaden minut miettimään oliko lemmikeille todellakin tapana leperrellä tuolla tavoin. Mutta minullahan ei ollut asiasta kokemusta.
Amanda pyysi minua kertomaan Risin löytämiseen liittyvät yksityiskohdat. Milloin olin nähnyt sen ensimmäisen kerran, ja missä. Lemmikin isäntähän oli saattanut jopa joutua onnettomuuteen, tai oli tapahtunut rikos. Sellaistakin tapahtuu Amada vakuutti minulle. Kaikki tuo on tarpeellista tietoa, mikäli asiasta tulee rikostutkinta.
“Tapahtuuko sellaista useinkin?” kysyin.
“Ei. Melko harvoin. Yleensä lemmikin omistussuhde on mietittynä jo etukäteen. Jotkut testamenttaavat sen ystävälleen tai sukulaiselleen. Toiset tekevät lemmikilleen tarkankin eläkesuunnitelman, mutta yleensä ne kulkeutuvat lemmikin suojelun piiriin, ja me etsimme niille loppusijoituspaikan”, Amanda selosti.
“Entä…” en tiennyt mitä sanaa käyttäisin. Adjektiivi “villi” nousi mieleeni, mutta se ei tuntunut sopivalta lemmikeistä puhuttaessa. “Entä omistajattomat lemmikit?” rohkenin kysyä.
“Tarkoitat siis sellaisia, joilla ei ole omistajaa lainkaan, tai ei kenties ole koskaan ollutkaan”, Amanda ehdotti.
“Niin, varmaankin sitä minä tarkoitan.”
“Ei niitä sellaisia ole. Tai jos onkin, ei niitä ainakaa voi lemmikeiksi kutsua. Silloinhan ne ovat ihmisiä kuten mekin.”
Tämä ajatus hämmensi minua toden teolla, ja varmaan sen näki myös naamastani. Tämän vuoksi Amanda jatkoi selitystään.
“Lemmikit eivät katsos ole mikään laji.”
Senhän minä tietenkin tiesinkin. Olin aikoinani koulussa osallistunut lemmikkitietotunneille. Tosin niistä ei ollut jäänyt mieleeni paljoakaan.
“Kauan sitten oli tapana pitää lemmikkinä koiria tai kissoja. Olipa niitäkin, jotka pitivät kotonaan kaikenlaisia eksoottisia eläimiä. Siten pandemioiden aikakaudella ilmestyi kuin tyhjästä canisrutto, joka tappoi miltei kaikki lemmikkikoirat. Niillä rukoilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä virusta vastaan, eikä rokotetta ehditty kehittää ajoissa.
No tietenkin, lemmikkieläinten pidosta oli jo siinä vaiheessa tullut vain varakkaiden etuoikeus. Erilaisia veroja ja maksuja tuli aina vain lisää lemmikkieläinten omistajille. Myös kaupunkiympäristö muuttui tuohon aikaan rajusti. Avoimista kaduista oli tullut katettuja julkisia tiloja, eikä enää ollut pientareita, joille koira voisi tehdä tarpeensa.
Tiesitkö muuten, että tuohon aikaan oli pakollista kerätä koiran jätökset muovipusseihin, jotka koiran omistaja vei sitten mukanaan, ja jätti johonkin jätteenkeräyspisteistä. Koirat myöskin “merkitsivät” paikkoja virtsaamalla.”
Olin suorastaan järkyttynyt. Ajatus pökäleistä julkisella paikalla ja niitä pusseihin keräilevistä lemmikinomistajista tuntui hirvittävän vastemieliseltä.
“Koirien ulkoiluttaminen julkisissa tiloissa siis kiellettiin kaupungeissa, mikä johti siihen, että koiranomistajat joutuivat menemään aina vain kauemmas maaseudulle ulkoiluttamaan lemmikkejään. Koirahan ei oppinut tekemään tarpeitaan hiekkalaatikkoon kuten kissat. Toinen vaihtoehto oli viedä eläin tiettyihin, erityisesti tätä toimitusta varten rakennettuihin tiloihin. Nämä tilat, joita kutsuttiin nimellä “pipican” olivat juuri niitä paikkoja, joissa canisrutto levisi. Sanasta pipican tuli kirosana, jota monet hokevat tietämättä lainkaan sanan alkuperää.”
Muistin, kuinka meillä oli tapana kutsua nuoruudenystäväni opiskelija-asuntoa juuri tuolla nimellä.
“Vaikka koirat katosivat, tarve omistaa seuraeläin jäi. Toisaalta myös suurella osalla kansalaisista oli myös varallisuutta ylläpitää lemmikkiä.
Sitten oli se huono-osaisten joukko, joilla oli hädin tuskin varaa ylläpitää itsensä, ja joka eli käytännössä näiden parempiosaisten kustannuksella.
Sanotaan, että lemmikkiys sai alkunsa Tokiosta. Se nivoutui jotenkin mangaperinteeseen ja šintolaisuuteen. Miten? Siitä ei kovin paljoa tiedetä. Varakkaat ihmiset rupesivat palkkaamaan vähäosaisia kanssaihmisiään lemmikeikseen. Nämä pukeutuivat eläimiksi tai joksikin mangahahmoiksi.
Vähä vähältä työnantaja-työntekijä suhde muuttui omistussuhteeksi, jollainen se tänä päivänä on.”
“Sinä näytät olevan todella perehtynyt asiaan”, sanoin.
Amanda kertoi tehneensä aiheesta lopputyön. Hän oli juuri sanomaisillaan jotakin siihen liittyvää, kun puhelin soi, ja Amanda vastasi. Hänen kasvoilleen nousi hyvin hämmästynyt ilme.
