Tilanne oli hieman samankaltainen, kuin jos näki onnettomuuden uhrin. Sitä toivoi vain, että joku toinen ehtisi ensin hätiin, jottei itse vain missään tapauksessa tarvitsisi.
Lemmikki näytti olevan häpeissään. Sen suuret silmät pyörivät puolelta toiselle vastausta etsien. Olin huomannut, että lemmikeillä oli tapana katsoa isäntäänsä silmiin, kuin ennakoidakseen tämän toiveet ja käskyt. Tämä kuitenkin käänsi katseensa häpeissään alas, ja nyökkäsi sen jälkeen myöntävästi.
“Mikä sinun nimesi on?” kysyin.
“Minä olen Ris”, lemmikki sanoi yllättävän heleällä äänellä.
Aika omituinen nimi, ajattelin. Lemmikeillä oli yleensä hyvin perinteiset nimet, kuten: Lulu, Loki, Simba, Rex tai Linda.
“Minun nimeni on Jeremias.”
“Jeremias”, lemmikki toisti.
Huomasin, että sillä oli slaavilainen aksentti.
“Haluatko tulla mukaani?” kysyin hetken mielijohteesta tietämättä Itsekään miksi.
Ris nyökkäsi. Olen ostanut sen luottamuksen muutamalla Kalev-patukalla, ajattelin. Hyvä tarkoitukseni oli viedä se lemmikkiensuoleluyhdistyksen hoitokotiin. Pois kadulta.
Huomasin sen palelevan. Siksi ojensin sille vanhan takkini ja kysyin halusiko se lainata sitä siihen asti kunnes olisimme perillä. Ris hymyili ja puki takkini päälleen, vaikka se olikin sille monta numeroa liian suuri. Autoin sitä käärimään takin hihat
Nousimme junaan Rotermannilla ja vaihdoimme oranssille linjalle Uppoluodon satamassa. Ris seurasi minua, selvästikin tottuneena liikkumaan metrossa. Se ei siis tulla tupsahtanut jostain idän erämaista, mikä teki asiasta yhäkin vain mystisemmän.
Bongasin läheltä kotiani lemmikkiaseman, joka mainosti sivullaan olevansa täyden palvelun keskittymä. He tarjosivat lääkäripalvelujen ja hammashoidon lisäksi esimerkiksi erilaisia kampaamo ja kauneudenhoitopalveluja. Heillä oli myös monentasoisia lemmikkihotellitarjouksia erilaisilla virikepaketeilla – kuskurihintaan arvatenkin. Ja kaiken kukkuraksi heiltä saattoi ostaa kemmililleen viimeisimmän muodin mukaisia asusteita, aina kesämekoista talvihaalareihin.
Mutta heillä oli myös palvelu, joka minua Risin tapauksessa kiinnosti, nimittäin huostaanotto ja loppusijoituspalvelu. Nämä palvelut olivat maksuttomia, sillä jokaisella lemmikillä oli perustuslaillinen oikeus tulla huostaanotetuksi, tai jäädä eläkkeelle nauttimaan ansaitsemaansa lemmikkieläkettä.
Suuntasin siis tähän keskukseen, joka täytti kokonaiset kolme kerrosta antiikkisessa rakennuksessa Korkeavuorenkadulla.
Selitin asiani nuorelle vastaanottovirkailijalle, jolla oli useita pirsingejä huulissaan ja ylipitkät pulisongit. Hän ohjasi meidät kolmanteen kerrokseen, jossa saimme odottaa melko pitkään. Minua alkoi jo hieman harmittaa, että olin ylipäätään ryhtynyt koko juttuun, mutta kun katsoin vieressäni istuvaa lemmikkiä, tiesin tekeväni oikein. Sen paikka ei ollut kadulla, jonne se oli jonkin isäntänsä laiminlyönnin seurauksena joutunut.
Lopulta meidät otti vastaan nainen, joka esitteli itsensä nimellä Amanda. Hän ohjasi meidät avaraan työhuoneeseen, jossa oli tyylikäs jalopuuta jäljittelevä työpöytä. Huoneen toiseen päähän oli sijoitettu neuvottelupöytä, kuusi tuolia ja matala kaappirivistö joiden päältä aukeni näköala vehreään, sateen juuri kastelemaan mäntymetsään. Istuin ylelliseen nojatuoliin jonka nahkajäljitelmä näytti ja tuntui aidolta nahalta. Siihen istuuduttuani tuoli mukaitui ruumiini muotoihin ja huonekalun sisälle rakennettu laitteisto simuloi nahan nitinää, sekä päästi ilmoille aidon nahkaistuimen tuoksahduksen.
Kaikesta näki, että lemmikkibisneksessä liikkui paljon rahaa, sillä näkemäni toimistokalusteet olivat sieltä kalliimmasta päästä. Mitähän esimieheni sanoisi, jos esittäisin hänelle tällaisen tuolin ostamista omaan toimistohuoneeseeni.
Ris kyykistyi tuolin viereen lattialle ja painoi päänsä polveani vasten.
