Itsekään sitä lainkaan huomaamatta, kuljin seuraavina päivinä metroasemalle aina samaa reittiä. Kävin ensin Baltikassa katsomassa, josko sinne olisi tullut se takki, jota itselleni himoitsin. Join kaupan kahvilassa cappuccinon ja katselin jättikokoisia kuvia nuorten naisten takamuksista.
Ostin myös Kalev-patukan, ja minulla oli niitä repussani joka päivä yksi enemmän kävellessäni kujalle, missä hyvin tuntemani ketoravintola sijaitsi. Ohi mennessäni vilkaisin syvennykseen, mutta lemmikkiä ei siellä näkynyt.
Torstaina näin jo kaukaa takkini tunnetun tummaihoisen boulderistin yllä kaupan screenillä. Takin väri vaihtui urheilijan yllä, esitellen tuotteen koko väriskaalan. Kiiruhdin ulkoiluvaateosastolle hypistelemään himoitsemaani tuotetta. Se oli juuri niin untuvaisen pehmeä, kuin sen kerrottiin olevankin. Materiaali oli tunnetun valmistajan hengittävää ja vedenpitävää puukuitua, mutta siinä oli täysin uudenlainen viimeistely. Kävin sovittamassa syaanin väristä takkia ja väriin sopivia ulkoiluhousuja. Varoin kuitenkin visusti painamasta nappia, joka muuttaisi peiliseinän läpinäkyväksi.
Päätin ostaa ne molemmat huomattuani kuinka täydellisesti ne sointuvat hiusteni ja kulmakarvojeni värisävyyn.
Jätin takin päälleni liikkeestä lähtiessäni, sillä se suorastaan hyväili ihoani. Maksupääte kilahti ovensuussa ja kertoi lähettäneensä kuitin ostoksistani Signal-viestinä, sekä toivotti minulle miellyttävää päivänjatkoa ja hyviä retkeilyilmoja.
Hyvin tyytyväisenä ostokseeni lähdin kävelemään kohti metroasemaa. Olin niin ajatuksissani, etten lainkaan huomannut sähkölaudalla ajavaa miestä, ennen kuin olimme vähällä törmätä toisiimme.
“пошел к черту”, mies huusi. Hän näytti minulle keskisormeaan ja kaahasi menemään ylinopeutta.
Väistäessäni miestä menetin tasapainoni ja kaaduin. Muu liikenne väisteli minua, ja harva edes katsoi minuun päinkään. Joku naurahti vahingoniloisesti.
Minä olin niin huolissani siitä, oliko uusi takkini vahingoittunut rytäkässä, etten lainkaan huomannut kuinka joku syöksähti avukseni, ennen kuin tämä oli vierelläni ja yritti nostaa minua takaisin jaloilleni.
Vasta silloin näin, että tuo joku oli päiviä aiemmin näkemäni petto. Sen kasvoilta kuvastui aito huoli minusta ja sen suuret silmät tutkivat minut päästä varpaisiin siltä varalta, että olin loukkaantunut.
Tämä lemmikki oli laihaan ja nälkiintyneeseen olemukseensa nähden yllättävän voimakas nostaessaan minut takaisin jaloilleni.
“Kiitos”, sanoin.
Lemmikki ei vastannut kääntyi vain lähteäkseen.
“Hei, odota!” huudahdin, ja se kääntyi tottelevaisesti minua kohti.
Kaivoin repustani Kalev-patukat, ja ojensin ne kaikki lemmikille.
Näin, että se halusi ne itselleen, mutta teki kädellään kieltävän eleen. Lapsena oppimani sanonta nousi mieleeni: “Älä ruoki vieraita lemmikkejä.” Ne kai uskoivat siihen itsekin.
Tartuin sitä käsivarresta ja laitoin suklaapatukat sen käteen. Huomasin kuinka sen huulille nousi hymy. Nuhjuisesta ja likaisesta olemuksestaan huolimatta näin, että se olisi varsin viehättävä, mikäli olisi pesty ja sillä olisi siistit vaatteet yllään.
“Onko sinun isäntäsi jossain noista ravintoloista?” kysyin, ja lemmikki heilautti päätään kieltävästi.
“Eikö sinulla ole isäntää?” kysyin, vaikka kysymys kuulostikin minusta tunkeilevalta, enkä tiennyt oliko oikein edes kysyä sellaista. Siksi toivoinkin sen vastaavan myöntävästi, ja että voisin kiittää sitä avusta ja hyvästellä.
