Sana kerjätä nousi esiin jostain muistini sopukoista. Se oli sana, jota en luultavasti ollut koskaan käyttänyt. En nimittäin ollut milloinkaan nähnyt ainuttakaan kerjäläistä. Tiesin kyllä, että niitä oli ollut joskus ennen minun aikaani.
Käteni hamuili taskusta Kalev-patukan ja ojensin sen lemmikille. Se tarttui siihen ahnaasti, avasi kääreen ja söi suklaan miltei yhtenä suupalana. Sitten se ojensi käärepaperin minulle takaisin ja painoi otsansa kättäni vasten ja murahteli kiitokseksi, kuten olin nähnyt lemmikkien joskus tekevän.
Vasta nyt huomasin kuinka laiha ja nälkiintyneen näköinen se oli. Hiukset olivat takkuiset vaikka panin kyllä merkille, että se oli tehnyt parhaansa saadakseen ne jonkinlaiseen ojennukseen. Se oli myös likainen, ja totta puhuen haisi, mutta siltikin tuossa lemmikissä oli jotain hyvin hellyttävää.
Mietin näkemääni koko kotimatkan ajan. Miksi se oli kadulla aivan yksinään, likaisena ja nälkiintyneen? Missä sen omistaja oli?
Kotiovella minua odotti Cheffin kuljetusrobotti, joka hyräili kiitokseksi mainoksista tutun sävelmän, kun kuittasin vastaanotetuksi höyryävät ruoka-annokset, helmeilevän kuohuviinipullon sekä gourmet jäätelön.
Olin kutsunut illalliselle viimeisimmän Eliitti-deittini. Yeva oli sisustusarkkitehti – hyvin tunnettu – ja hän oli edellisillä treffeillämme sanonut laittavansa asuntoni uuteen uskoon, mikä ei välttämättä ollut minun mieleeni. Ehkäpä hänen miljoonat seuraajansa sosiaalisessa mediassa olivat oikeassa hänen tyylistään, mutta siitäkin huolimatta arvostin oman tyylitajuni sen verran korkealle, että minua hieman ahdisti ajatus joutua koko maailman riepoteltavaksi.
Kerroin Yevalle näkemästäni lemmikistä, ja hän sanoi, että minun olisi pitänyt ilmoittaa siitä lemmikkien suojeluun. Hänen mielipiteensä oli, että se oli varmaan joutunut eroon isännästään jonkin onnettomuuden seurauksena.
Hän tuntui olevan niin huolissaan sen kohtalosta, että huoli tarttui minuunkin. Näin mielessäni tuon lemmikkiparan yksin ja nälkiintyneen kyyhöttämässä syvennyksessä, ja näin sen anovan katseen.
Yeva kertoi, että hänellä oli niitä kaksi. Toisen hän oli saanut lahjana isältään täytettyään kahdeksantoista, ja toisen hän oli itse ostanut pentuna.
Tämä jälkimmäinen oli hänen sanojensa mukaan puhdasrotuinen malaiji. Hyvin harvinainen ja kallis – näyttely-yksilö siis.
Tämä hämmästytti minua, sillä vaikka tunsin monia, jotka olivat hankkineet itselleen lemmikin, kenelläkään heistä ei ollut useampaa kuin yksi.
“Luulin, että niitä voi omistaa vain yhden kerrallaan”, sanoin, osoittaen samalla täydellisen tietämättömyyteni.
Minähän en ollut pettoihmisiä, en edes ollut koskaan harkinnut lemmikin hankkimista. Viihdyin hyvin omissa oloissani kauniissa ja tilavassa Ullanlinnan asunnossani, josta kerrottiin joskus kauan sitten nähneen merelle. Siksi olin täyttänyt olohuoneen ja ruokasalin seinät merellisillä näkymillä, jotka vaihtuivat vuodenajan mukaan. Eräät ystävistäni tosin väittivät tuntevansa lievää pahoinvointia nähdessään valtavien vesimassojen lakkaamattoman liikkeen asuntoni seinillä, mutta minusta se oli varsin inspiroivaa. Joskus unohduin katselemaan näkymää tuntikausiksi. Se sai ajatukseni lentämään ainutlaatuisella tavalla.
“Se vähän riippuu isännästä”, Yeva sanoi.
Rahalla saa, ajattelin ensimmäiseksi, mutta kun hän selitti minulle, mitä kaikkea toista lemmikkiään hankkivan tulee ottaa huomioon, huomasin, ettei kyse ollut pelkästään rahasta.
Kaikki on ensinnäkin hyvin säädeltyä. Laissa on paljon vaatimuksia siitä, mitä tulee lemmikkien terveydenhuoltoon, rokotuksiin, viihtymiseen ja hyvinvointiin. Kahden lemmikin ollessa kyseessä tuo kaikki tuplaantuu ja on lisäksi panostettava myös siihen, että ne tulevat toimeen keskenään.
Niiden omistajan on pystyttävä myös todistamaan, että hän pystyy maksamaan lemmikkeihin kohdistuvat verot, sosiaaliturvan ja eläkemaksut. Halpaa se siis todellakaan ollut.
Kaikki tämä pisti minut miettimään, oliko lemmikin omistaminen todellakin vaivan arvoista, mutta en tietenkään kertonut epäilyistäni Yevalle.
Keskustelu asiasta jäi puolitiehen, kun välittömästi aterian päätteeksi siirryimme makuuhuoneeseen, missä riisuimme nopeasti toinen toisemme ja paneuduimme siihen, mikä meitä yhdisti. Olimme nimittäin molemmat hurahtaneet lonkeroseksiin. Niissä merkeissä me alunperinkin toisiimme tutustuimme deittisivuston keskustelupalstalla.
