Korhosen Pertti kulki rantalepikön poikki Koulunrantaan missä Kiljusen Matti jo odotti.
Hänellä oli mukanaan kalavehkeet, lenkkimakkarapaketti sekä kaksi pulloa Mustaa hevosta T-valinta Kipparin muovikassissa.
Oli toukokuinen tiistaiaamu. Ruotsintunti alkaisi juuri niillä hetkillä, ja tämä olikin se syy, miksi kaverukset olivat päättäneet olla menemättä kouluun juuri sinä nimenomaisena päivänä. Ruotsi jaksoi kiinnostaa aina vain vähemmän, mitä pidemmälle kevät edistyi.
“Meri kutsuu”, oli Matti todennut edellisenä päivänä matematiikan tunnin päätyttyä, ja tästä oli kaveruksille syntynyt idea lintsata koulusta ja lähteä saaristoon Matin moottoriveneellä.
Kirkkoherran vaimo ja ruotsin kielen opettaja Hellmanska oli uhannut pitää pistokkeen epäsäännöllisistä verbeistä, eikä Pertillä suoraan sanoen ollut kovin selvää käsitystä siitä mitä, koko sanalla edes tarkoitettiin. Hän oli nimittäin viime aikoina osallistunut kovin epäsäännöllisesti ruotsin kielen tunneille.
Pertti vihasi ruotsia ja ruotsin kielen opettajaa. Tunne oli eittämättä molemminpuolinen. Hellmanskalla oli tapana heitellä häiritseviä oppilaitaan liidunpätkillä, joita hän katkoi tunnin aluksi varoitukseksi riviin opettajanpöydälle. Pertti oli se, joka joutui useimmiten opettajan tähtäimeen, eikä Helmanskalla ei ollut tapana heittää ohi.
Tihkusade alkoi kun Matti ohjasi ulos satamasta. Pertti istui puisen avoveneen tuhdolla ja katseli kuinka vesipisarat muodostivat peilityyneen meren pinnalle pikkuruisten renkaiden mosaiikin, joka sitten katosi peräaaltoon.
Tiirat kirkuivat ja vanha Wikström puksutti tasaista tahtia Matin ohjatessa varmalla kädellä kohti pohjoista väylää.
Pertti kaivoi farkkutakkinsa taskusta keltaisen rasian Erinmore-piipputupakkaa ja latasi vanhan ja paljosta käytöstä kuluneen piippunsa. Tupakan aromaattinen tuoksu sekoittui venetervan ja kalan pinttyneeseen tuoksuun.
Vapaudentunne ja seikkailunhalu valtasivat Pertin, ja yhtäkkiä hänen mieleensä palasi nuortenkirjat joita hän oli lapsena suorastaan ahminut. Ne kertoivat kahdesta pojasta, jotka seikkailivat saaristossa vanhalla puisella veneellä, ihan kuin hekin nyt. Me olemme nuo kirjojen Pertsa ja Kilu, Pertti ajatteli.
Pertti muisti elävästi kyläkoulun kirjaston, josta hän oli kyseisiä kirjoja lainannut. Sen seiniä kiertävät kirjahyllyrivit – alempana lasten kirjat, ja ylhäällä ulottumattomissa aikuisten. Hyllyjen päälle oli aseteltu täytettyjä lintuja, jotka tuijottivat laisilla silmillään tuiman näköisinä kävijöitä, sekä kirjaston ehdoton vetonaula, pyöriäinen, joka oli jäänyt kalastajan verkkoon edellisenä kesänä. Siitä oli oikein kirjoitettu paikallisessa lehdessä.
Pertti muisti jopa hyllypaikan R-kirjaimen kohdalla, missä Pertsan ja Kilun seikkailuista kertovat kirjat olivat. Joskus sai odottaa kauan, että ne palautuivat paikalleen edelliseltä lukijalta, sillä niin suosittuja ne olivat.
Ensimmäisen ja toisen luokan opettaja, toimi kirjastonhoitajana. Hän istui aina suuren pöydän päässä ja merkitsi lainaajan nimen ja päivämäärän korttiin, jonka hän sitten talletti puiseen arkistolaatikkoon. Naisella oli paksusankaiset silmälasit ja kultainen sormus sormessaan, jonka hän nosti suunsa eteen aina kun kuiskutus yltyi liian äänekkääksi.
Tuon samaisen pöydän ääreen Pertti oli istutettu sinä vuonna monena keväisenä iltapäivänä kirjoittamaan siistillä käsialalla yhä uudelleen ja uudelleen puhtaaksi tarina, jolla hänen oli määrä osallistua koulujen väliseen kirjoituskilpailuun.
Työ oli turhauttavaa, eikä Pertti saattanut käsittää, kuinka opettaja aina onnistuikin löytämään jonkin puuttuvan pisteen tai pilkun, tai sanan joka oli väärin kirjoitettu. Eihän sen kaltaisilla muotoseikoilla ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa.
Meren vihdoin vapauduttua jääpeitteestään ja luonnon puhjettua kukkaan, nuorelle ihmisenalulle oli suoranaista kidutusta olla vankina koulun kirjastossa.
Syyllinen Pertin kärsimyksiin oli oman kylän merkkimies Väinö Riikilä, eli kirjailija itse, joka oli ennen pääsiäistä vieraillut koululla kertomassa kirjoistaan. Tuo vierailu oli tehnyt Perttiin lähtemättömän vaikutuksen, ja hän oli päättänyt ryhtyä aikuisena itsekin kirjailijaksi.
Pertti oli aloittanut rustaamalla seikkailutarinoita. Niiden päähenkilöt olivat tietenkin kaksi poikaa. Tyttöjä niissä ei ollut, sillä mitäpä tytöt seikkailuista tietäisivät.
Keväällä opettaja kertoi luokassa kirjoituskilpailusta ja innosti oppilaitaan osallistumaan. Ainekirjoitustunneilla kaikki kirjoittivat – jotkut innokkaammin kuin toiset. Pertti oli yksi ahkerimmista. Hän täytti ainekirjoitusvihkonsa sivun toisensa jälkeen, ja hänen vaivan näkönsä palkittiin, kun hänen tarinansa valittiin edustamaan koulua kansallisessa kirjoituskilpailussa.
Ensimmäisen sijan kilpailussa vei joku tyttö Jyväskylästä ja Pertti sai toisen palkinnon. Hänen nimensä mainittiin jopa paikallislehdessä. Mutta häntä itseään asia ei jaksanut kiinnostaa, sillä hän oli alkanut kunnostaa isänsä avustuksella vanhaa jollaa purjehtiakseen sillä tutkimusmatkoille ulkoluodoille.
