Tarinavirta

”Ne on nyt sitten kuolleet, molemmat. Äiti oli löytynyt sängystään, haissut siinä monta viikkoa ennen kuin kylätalkkari oli poikennut pihaan tuomaan postin. Isää oli etitty vähän pitempään, poliisi ja palokunta. Se oli soutanut selälle ja lyönyt veneen pohjan kirveellä paskaksi. Se löyty Karppasen rannasta, tai mitä siitä vielä oli jäljellä, kun hauet olivat närppineet sieltä täältä. Vene oli ajelehtinu takasin meidän rantaan. Sitä ne poliisit ihmettelivät, ei paljon muuta”

Se oli ensimmäinen minun ja Jykän välinen puhelu melkein kymmeneen vuoteen. Ei meillä ollut pahemmin ollut asiaa toisillemme sen jälkeen kun lähdin sieltä. Jykän ääni ei ollut muuttunut yhtään näinä vuosina. Olin tunnistanut heti, kuka soittaa.

En saanut sanaa suustani, huone alkoi hämärtyä. Visa leikki jotakin Action Manilla omassa huoneessaan. Samassa kameran suljin alkoi rätistä tajunnassani: Näin äidin omassa sängyssään. Musta varjo heilahti oikealta vasemmalle kuvan yli, ja äidin kasvoilla oli joku maski. Happimaski? Sitten pään videotoiminto jumitti. Olisin tarkistanut, mistä sen letkut tulivat, mutta ainoa mitä näin oli äiti, jolta oli lähtenyt jo taju. Mitä siellä oikein oli? – Ravistin päätä – Mikä se kuva oikein oli?

”Sun pitäis varmaan tulla tänne, perunkirjoitusta ja kaikkea. Ja meidän pitäis käydä Saaressa”, Jykä jatkoi puhettaan jostakin kaukaa.

Outo tunne. Silloin lähtöiltana äiti oli painanut käteni omiensa väliin, puristanut ja sanonut tiukasti, tuijottanut lasisin silmin: ”Mitään et Ile saa jäädä täältä kaipaamaan, menet kauaksi ja pysyt pois. Ajattele että pelastuit meistä.”

”Joo, me tullaan”, vastasin lopulta. ”Torstai käy. Tullaan suoraan saareen joskus iltapäivällä.”

Zoomaan onttoon taloon, jonka harmaa hirsi erottuu juuri ja juuri metsän pinnasta. Kattoon on vedetty kolmiorimat ja huopa, mutta räystäitä ei ole. Edessä lyhyt kuisti ja kaksi askelmaa heinikkoon, jossa polku mutkittelee kohti rantaa. Piha on vahvassa heinässä. On perjantai ja juhannusaatto.

Jos katsoo tarkkaan huomaa että talossa oli vielä ihan lopussakin yritetty. Kuistin ikkunan takana on kuivia kukkia purkissa. Äiti laittoi niitä aina, toukokuussa, tavallisia hentoja heiniä, joita vaihtoi sitten uusiin aina kun tuli seuraava parempi päivä.

Yritän etsiä, mutta en ole enää tuolla. Yläkerran ikkuna on tyhjä ja autio. Ellen tietäisi eläneeni täällä, kurkottaneeni tuosta ikkunasta haparoiden kohti jotakin omaa ja jakamatonta, sulkien kaiken muun pois, katsoisin taloa kuin mitä tahansa ihmisen hylkäämää asumusta ja paikkaa.

Yhtäkkiä ovi aukenee, ja ovesta juoksee ulos poika viininpunaisessa reikäisessä collegepuserossaan, lyö oven pienemmän naaman edestä kiinni. Pojat liikkuvat kuin mykkäfilmissä, vuosikymmenien takaa. Juoksevat rantaan, huutelevat, vaikka en kuule mitään. Kamera ei tallenna kuin hiljaisuutta ja oman pääni huminaa. Pojat nappaavat rantaheinikosta onget ja työntävät veneen vesille. Kaunis kuva. Hämmennyn. Tuota aikaa en ollut muistanut.

Isoveli tulee sivulta, tyrkkää rystysillä poskea ja kääntyy yhtäkkiä optiikan eteen. Ruma naama, jonka se tuo kiinni niin, ettei terävyys enää riitä.

”Hitto Jykä, sä oot syvältä!” huudan.

”Nii oon. Ja sä oot. Tervetuloa kotiin.”

Veli irvistää, edestä hammas lohjennut. Nostaa keskisormen ja loittonee. Kävelee heinän poikki talolle ja iskee kyynärpäällään kuistin lasin sisälle, kukkaruukku kolisee lattialle.

Haluatteko nähdä ja tietää lisää, millaiseen taloon minä synnyin, kaksi vuotta veljeni jälkeen? En usko, mutta jatkan kuvaamista. Jykä kulkee nyt sisällä niin, että tyhjät pullot vain kolisevat. Kaikki tilan paperit on jo lakimiehillä. En siksi tajua, mitä se vielä siellä perkaa. Se ei pahemmin kerro vieläkään, mitä on mielen päällä.

Mikä meidät laittoi pilalle? Äidin sairausko, vai isän … no, kai sekin on sairautta. Vai Jykä ja sen viha, ihme leppymättömyys, levottomuus, joka on jotenkin nyt vielä pahempaa kuin ennen.

Suljen kameran ja palaan autolle. Visa pelaa takapenkillä. Tanja on kiertänyt varaston päätyyn, mihin aurinko paistaa just nyt. Tanja heilauttaa minulle kättä, kun vaihdan kameraan toisen akun. Mietin kaikkia näitä juoppoja taloja metsien kätköissä ja niemenkärkien takana, könöllään toinen jalka kalliolla ja toinen missä sattuu. Ne pitäisi kaikki polttaa pois olemasta. Polttaa kaikki, mikä ei muuten puhdistu ja mistä ei pääse eroon.

”Kai sä jäät illaksi”, Jykä huutaa rikkinäisen ruudun takaa. ”Mä oon keränny rantaan kokon, veneenraadonkin raahasin siihen.”

”Ei me kyllä ajateltu. Me ollaan varattu huone Seurahuoneelta.”

”Emmä tarkottanut kyllä muita”, Jykä vilkaisee varastoon päin. Tanjaa ei näy, se on varmaan lähtenyt kiertämään jonnekin. Se on ensimmäistä kertaa täällä. Silloin nuorena en halunnut näyttää sille mun porukoita.