Niin monesti itselleen
lupasi perhonen,
lähtisi pois,
mut katse pedon lukitsi kahleeseen,
sattui niin kovin perhoseen,
haavansa hiljaa kätkien itkee
Uhriksi jäi perhonen,
kaunis ja hauras oli se niin,
kaikki ruhjeet, mustelmat,
pelot kaikkein kauheimmat,
kärsi hiljaa perhonen,
jalat askeltensa alla murtuen,
siipensä pelosta väristen
Jos pakko lyödä on,
lyö niin että tunnoton
mieleni, kehoni häviäis,
ettei muistoja lainkaan jäis
Viimein koitti tilaisuus,
avautui ovi täysin uus,
katseensa nosti perhonen,
nyt tai ei koskaan, ajatellen,
siipensä varovasti avaten,
lensi perhonen vapauteen
Elämään luottamaan opetellen,
revenneitä siipiään hoitaen,
yrittää kaikkensa perhonen,
että tuntisi olevansa ihminen,
vaikka silti aina sydämessä,
perhosen näkee kärsimässä
Jos pakko lyödä on,
lyö niin että tunnoton
mieleni, kehoni häviäis,
ettei muistoja lainkaan jäis
