Niin monesti itselleen

lupasi perhonen,

lähtisi pois,

mut katse pedon lukitsi kahleeseen,

sattui niin kovin perhoseen,

haavansa hiljaa kätkien itkee

Uhriksi jäi perhonen,

kaunis ja hauras oli se niin,

kaikki ruhjeet, mustelmat,

pelot kaikkein kauheimmat,

kärsi hiljaa perhonen,

jalat askeltensa alla murtuen,

siipensä pelosta väristen

Jos pakko lyödä on,

lyö niin että tunnoton

mieleni, kehoni häviäis,

ettei muistoja lainkaan jäis

Viimein koitti tilaisuus,

avautui ovi täysin uus,

katseensa nosti perhonen,

nyt tai ei koskaan, ajatellen,

siipensä varovasti avaten,

lensi perhonen vapauteen

Elämään luottamaan opetellen,

revenneitä siipiään hoitaen,

yrittää kaikkensa perhonen,

että tuntisi olevansa ihminen,

vaikka silti aina sydämessä,

perhosen näkee kärsimässä

Jos pakko lyödä on,

lyö niin että tunnoton

mieleni, kehoni häviäis,

ettei muistoja lainkaan jäis