Metsän uumenissa kasvaa valtava puu,

tumma ja rungoltaan rosoinen se on,

joku voisi sanoa sitä synkäksi ja pelottavaksi.

Peikon puuksi.

Vesi valuu sen oksilta rankkasateen jälkeen,

ja imeytyy tummanvihreään sammalmattoon,

joka jalkojen alla painuu kasaan

niin kuin elämä toisinaan.

Silmät kiinni tuohon synkkään jättiläiseen nojaten

vedän paljaita ranteitani sen runkoa pitkin,

alas kipuun,

joka on paljon syvemmällä

kuin pelkät pintahaavat.

Ja jokaisella hengenvedolla minä

lähden ja palaan,

pitkiä hiljaisia matkoja,

hetken kestäviä rajuja vetoja,

yhä uudestaan ja uudestaan,

niin, että voin muistaa ja tuntea yhtä aikaa,

yhtä aikaa, helvetti sentään!

Edes toisinaan.