Äidin paikat repesivät. Olin niin iso vauva. ”Ei sinun enää pidä ajatella, että se oli sinun syysi”, sanoo täti. Olin 37-vuotias.
Äidin synnytyselimet tulehtuivat pahasti. Karmea diktaattorigynekologi hoiti väärin. Reuma puhkesi. Se oli minun syytäni.
***
Äiti kärsi koko elämäni, reuma runteli häntä yhä pahemmin, kivut olivat hirvet, kymmeniä leikkauksia ja pitkiä sairaalajaksoja, lopulta ennenaikainen menehtyminen – jossa olin ainoana sisaruksistani läsnä.
Isä oli kuollut vajaa vuosi aiemmin, samassa sairaalassa, silmieni edessä. ”Annatko luvan ruumiinavaukseen”, kysyy hoitaja 5 sekuntia kuoleman jälkeen. ”Meiän pitää kysyä”, hoitaja sanoo. Annan, katson isää joka on tuossa kummallisessa tilassa, annan.
Äiti kuoli samaisessa sairaalassa samaisena päivänä kuin oli synnyttänyt minut, 53 vuotta myöhemmin, toinen päivä kesäkuuta aamuyöllä. Kun astuin aamulla ulos sairaalasta, kun tulin ulos äitini kuolinvuoteelta, kesäaamun aurinko helotti, ruoho vihersi ja kaikkialla oli keltaista, voikukkien vyöry kävi päälleni: niin kirkkaat värit.
”Annatteko luvan ruumiinavaukseen”, kysyi hoitaja, kun paikalle olivat ehtineet pikkusisko ja tätini. ”Annetaan äidin ruumiin olla nyt vihdoinkin rauhassa leikkelyiltä”, sanomme.
Ei luvata. Äidin kuolema oli tuskallinen. Niin oli isänkin. Ei luvata.
***
Niin, ja kiinnittääkö sitä enemmän huomiota lapsuuden traumamuistoihin ensimmäisinä muistoina kuin yleiseen, kenties hyvään oloon. Olen kertonut ensimmäisenä muistonani seuraavaa järkytyksen kokemusta, ja yritänkin kertoa sen kirjoituksen lopussa toisin.
Isälläni oli kotimme yhteydessä hammaslääkärin yksityisvastaanotto. Sen erotti perheen puolesta kaksi ovea joiden välissä oli pieni välikkö ja kylpyhuone. Opin kuuntelemaan tarkasti näiden ovien sulkeutumista ja avautumista.
Isäni tuli ruokatunnilla ovien kautta puoliltapäivin syömään keittiöön kotiäitini tekemää lounasta. Sitten isä otti pienet päiväunet suljetun oven takana makuuhuoneessa äitini kanssa, ja lähti sitten kaupungille “hoitamaan asioita”. Kahvin jälkeen kello 14 vastaanotto jatkui, jolloin kaksi ovea avautui ja sulkeutui pamahtaen ja isä katosi. Vastaanotto loppui kello 18 jolloin kuului taas kaksi oven läimähdystä, isä joi keittiöissä teetä, sitten joko lähdettiin koko perheellä ulos harrastamaan jotakin – yleensä hevostalleille – tai isä katosi “kellariin”, jossa hän rakenteli ja korjaili jotakin. Käytännössä hän ei siis osallistunut perheen yhteiseen elämään vaikka oli läsnä jatkuvasti. Jos pidimme lapsina liian kovaa meteliä, ovi vastaanotolta pamahti auki ja isä ryntäsi karjuen hiljentämään meidät, jopa tukistaen tai läimäyttäen.
Ensimmäinen muistoni on tavannut olla se, miten neljävuotisena vein lounaalle tulleen isäni jalkojen juureen keittiöön ylpeänä ihasteltavaksi suosikkinukkeni. Isä raivostui silmittömästi ja huusi kuin veturi, kasvot punaisina. Käskettiin jättää isä rauhaan.
***
Hieman myöhemmin: olin saanut hienon patterikyttöisen punaisen leluauton isältä lahjaksi. Leikin sillä olohuoneessa, ykskaks kuului kahden väliobven raivoisa paukaus, isä juoksi ylitseni ja heitti auton seinään niin että se hajosi. Käski minun olla hiljaa, ja katosi taas ovet lämähtäen vastaanoton puolelle. Jäin itkemään, auto ei enää surissut. Isä oli itse antanut moottoriautoon minulle iloisena lahjaksi, ja sitten hajotti sen, arvaamatta, ajattelematta minun tunteitani.
Seuraavana iltapäivänä isä toi minulle “asioilta” uuden punaisen auton, mutta siinä ei ollut patterimoottoria josta olin ollut niin ihmeissäni. SE oli vain lelu, kun hajotettu auto oli melkein oikea, se surisi ja kävi itse. En kai halunnut palata taaksepäin lapsuudessa, taantua naperoudessa suristavaksi lapseksi – sen sijaan että OMISTIN itse surisevan auton.
Enkä ymmärtänyt mitä olin tehnyt väärin.
***
Äitini teki välikössä kodinhoitotöitä, toi ja vei pyykkiä ja imurin sekä vei välikön kautta lapsia kylvetettäväksi ammeseen. Iltaisin hän kävi siivoamassa vastaanoton ja odotushuoneen vessoineen, Joskus sain mennä mukaan ihmettelemään instrumenttien desinfiointia ja järjestelemään odotushuoneen lehtipinoa. Odotushuoneessa sai myös peuhata ja roikkua kattorenkaista kun äiti touhusi.
Äidin liikehdintä välikössä ja hänen pehmeä tapansa avata ja sulkea väliovia toi turvaa, ja muiston rakkaudellisuudesta, muuttumattomuudesta, hiljaisesta hyvästä lapsen tunteesta. Tätä hiljaisen hyvän muistoa täplittävät isän yllättävät pelottavat liikkeet. Perusmuisto, ensimmäinen muisti onkin siis hyvä pehmeys, mutta sitä rikkovat arvaamattomuuden ja pelon raidat, jotka ovat nousseet tarinoiksi ensimmäisistä muistoista.
Isosiskoni, joka oli kuusi vuotta vanhempi, ja neljä vuotta vanhempi isoveljeni olivat kaiketi koulussa, siksi leikin leluillani yksin ja kuuntelin äidin liikehdintää. Saattaa olla, että äitini oli kantoi neljä vuotta nuorempaa sisartani. Pikkusisko syntyi elokuussa, ja siksi isän hermot olivat ehkä erityisen kireällä tuona keväänä. Jäin kai kohisten kasvavan perheen yksityisyrittäjäelättäjän huolien uhriksi.
***
Myöhemmin, kun isäni kuoli, olin läsnä hänen viimeiset traagiset päivänsä sairaalassa. Olin ostanut hänelle sairaalaan silloin yleisen simpukkamallisen kännykän muttei hän oikein oppinut käyttämään sitä.Ennen kuin isä vaipui lopulliseen tajuttomuuteen, hän oli vielä yrittänyt soittaa minulle – näin sen myöhemmin simpukan tiedoista.
Kun hän kuoli, annoin kännykän tyttöystävälleni, joka sitten raivostui minulle kun en osannut käsitellä surani muutoin kuin humalassa: hän heitti kännykän seinään niin että siitä hajosi koneisto. En järkyttynyt arvaamattomasta teosta vaan siitä että hän hajotti isäni kuolinkännykän, arvaamatta, ajattelematta tunteitani. Vasta nyt osaan yhdistää isän hajottaman auton ja tyttöystävän hajottaman isän kännykän aiheuttaman järkytyksen sukuyhtäläisyyden tunnemuistoissani.
