(Anna)

Isän ja Morganin lähdettyä muutin luksushotellista pieneen pensionaattiin La Candelarian kaupunginosaan ja kirjoittauduin espanjan kielen kurssille läheiseen kieli-instituuttiin, joka tarjosi ryhmäopetusta kohtuuhintaan ei-espanjankielisille. Minulla oli jo hieman pohjaa Suomesta mutta vaikka olinkin ollut Kolumbiassa jo melkein puolitoista vuotta, puhuin enemmän witotoa kuin espanjaa. Odottelin edelleen tietoa yliopistoon pääsystäni. Olin saanut opintokirjani Suomesta, käännättänyt ne espanjaksi ja lähettänyt ne yliopistoon lähinnä sen takia, että ne jollain tavoin todistaisivat koulutuspohjani pätevyyttä ja espanjan kielen perustietojani.

Kävin kurssilla aamupäivisin. Opettaja oli kaljuksi ajeltu, mustaviiksinen kolumbialainen mies, jolla oli osa-aikavirka jossain koulussa iltapäivällä ja täydensi tulojaan opettamalla pientä ryhmää ulkomaalaisia puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan espanjaa. Minut oli sijoitettu jatkokurssille, koska en ollut aivan ummikko ja ryhmääni kuului pari eurooppalaista naista kehitystyössä, kolme amerikkalaista nuorehkoa miestä, jotka olivat monikansallisten firmojen palveluksessa, pari kiinalaista liikemiestyyppiä ja venäläinen nainen, joka oli työssä suurlähetystössä.

Kävin yleensä kirjastossa etsimässä lisää lukemista etnobotaniikasta, ihmisen ja kasvikunnan välisestä vuorovaikutuksesta ja Amazonian alkuperäiskansoista. Iltapäivisin kuljeskelin kaupungilla ja kaipasin viidakkoon. Äidin minulle jättämä läppäri oli ahkerassa käytössä iltaisin, kun surffailin Wikipediaa, luin e-kirjoja ja kännykällä pidin yllä sosiaalisia kontaktejani äitiin lähinnä, mutta myös Morganiin ja isään ja Jonikin löytyi Kanadasta, jossa hän oli jatkamassa biologian opintojaan Montrealissa. Kanadan laajat salot ja ulkoilumahdollisuudet olivat vieneet hänen sydämensä, samoin kuin ranskalaiskanadalainen opiskelijatoveri nimeltään Heléne. Jonillakaan ei ollut mitään suunnitelmia palata Suomeen lähitulevaisuudessa ja häneltä kuulin, että Morgan mahdollisesti tulisi myös Kanadaan opiskelemaan, Ajattelin isää ja Märtaa ja kansainvälistyneen nuorten suomalaisten valintoja. Onneksi oli internetti ja kaikki samassa ajassa tapahtuva viestintä, joka piti ihmisiä kosketuksissa, kontaktissa, lähellä toisiaan, vaikka välimatkat olivat pitkät. Maarit oli kerran sanonut, että jos hänen nuoruudessaan olisi ollut internet ja älypuhelimet niin hän ei olisi ollut koskaan nähnyt tarvetta muuttaa pois rakastamastaan Calin kaupungista, jossa puhalsivat lempeät tuulet Tyyneltämereltä.

Ajatukseni olivat kuitenkin etupäässä viidakossa, witotojen kylässä, viidakon salaisuudet ja kaikki se vuosituhansien aikana koottu tieto ja kokemus kasvien parantavista ominaisuuksista, jonka ikääntyvät shamaanit omistivat nyt, oli kulttuurien ja kansojen länsimaalaistumisen yhä nopeammassa tahdissa katoavaa tietoa, koska shamaaneilla ei ollut montaa oppipoikaa ja oppityttäriä ei laisinkaan.

Luin Schultea Plotkinia, katselin elokuvia, sarjoja, luin tietokirjallisuutta. Luin José Eustasio Riveran viidakkoklassikon La Vóragine, vuodelta 1924, jossa hän kertoo kumiplantaasien kauhun ajoista Amazoniassa, katsoin siihen pohjautuvan elokuvan ja televisiosarjan. Siinä bogotalainen runoilija ja naistenmies Arturo Cova matkustaa itäisille ruohotasangoille Casanareen rakastajattarensa, hienostonaisen Alician kanssa, joka pakenee järjestettyä avioliittoa vanhan miehen kanssa. Cova päätyy pelastamaan Aliciaa ja toista valkoista naista kumiplantaasin omistajan kynsistä jokilaivalta Amazoniassa.  Ryhmän vaellus jatkuu viidakossa, kunnes viidakko lopulta nielee heidät. Riveran kirja on klassikko, jota ei ole tarpeeksi huomioitu Kolumbian rajojen ulkopuolella.

Riveran viidakko on vaarallinen, ahnas, kaiken nielevä ja tuhoava. Amazon-joelle turisteja kuljettavan matkaoppaan sanoin vierailijat saavat nauttimaan  ennen näkemätöntä kauneutta, unohtumattomia aistillisia elämyksiä mitä tulee maisemiin, eläinkuntaan, kasvillisuuteen, mutta saavat varoa viidakon seitsemää vaaraa: siellä asuu myös olentoja jotka nauttivat ihmisestä: jaguaari, anakonda, musta kaimaani, ihmissyöjäkissakala,  sähköankerias, piraija ja pienin ja pelottavin niistä kaikista, candiru, joka on vain muutaman sentin mittainen kala, joka on verenimijä ja jonka tiedetään tunkeutuvan miesten virtsatiehyisiin ja naisten emättimeen, nostavan piikkinsä nahassaan takakenoon ja pureutuvan imemään verta aiheuttaen sanoinkuvaamattomia tuskia ja usein kuoleman.

Minä lisäisin tähän myös sen, että viidakko ei ole oikea paikka kenellekään, joka kärsii hämähäkkien pelosta, araknofobiasta. Joissakin kylissä on tapana pitää lemmikkitarantuloita katon lehvistössä ja sallia niiden pesiminen siellä, koska ne ovat tehokkaita palmukuoriaisten syöjiä. Viidakossa on kymmenittäin ehkä sadoittain myrkkyhämähäkkejä, mutta ne eivät pure ihmistä, ellei ne tunne itseään ahdistetuksi ja niiden myrkky on ainoastaan lamauttavaa. Poikkeuksena on brasilialainen vaeltajahämähäkki, jonka pistos on kuolettava.

On yleinen käsitys, että viidakossa saa varoa koskemasta mihinkään, ellei ole suojautunut: mihin tahansa paljas iho hipaisee, jonkinlainen reaktio on seurauksena, kutina, rokko, polttohaava, purema, pistos. Se ei kuitenkaan ole totta. Viidakko kantaa ihossaan oman puolustusmekanisminsa päätähuimaavan monimuotoisuutensa edessä. Myrkkysammakot, nuo alle kolmensentin mittaiset metallinsiniset tai keltaiset pikkuoliot, joiden iho erittää tappavaa myrkkyä, jota amerintiaanit ovat käyttäneet nuolenpäämyrkkynä ovat vaarattomia, ellei niihin koske: loistava väritys on vain puolustautumiseen. Sammakolla ei ole mitään mekanismia millä se saisi myrkkynsä toisen luontokappaleen verenkiertoon, ellei se tule syödyksi. Ei edes toiset eläimet kajoa pieneen sammakkoon, joka viestittää koko olemuksellaan, jos syöt minut, kuolet!

Olin juuri lukemassa Plotkinin muistiinpanoja vampyyrilepakoista, joiden takia viidakon kansa nukkuu riippukeinuissa siten että kasvot ovat verkon suojassa, ettei lepakot pääse tunkemaan leikkurihampaitaan nenänsierainten tiheään verisuonistoon, jonne ne reiän tehtyään erittävät hyytymistä estävää ainetta, kun e-mailiini tuli tieto, että minut oli hyväksytty Universidad Nationalin sosiaaliantropologian ja etnobotaniikan ohjelmiin. Opinnot alkaisivat kolmen kuukauden kuluttua.

Olin kaksikymmentäneljävuotias, kuolleista palannut ja oikea elämä oli hyvässä alussa.