Eerikki syöksyi suin päin ulos. Koijan sivustalla hän kompastui lumensohjon peitossa piilottelevaan kelopuun runkoon. Siitä hän pystyi puoliksi kontaten ja puoliksi köyryssä vauhtia ottaen heittäytymään vatsalleen lumenpysymän kuurasammalikkoon.
Lumi oli lampareen ympäriltä sulanut, iltapäivällä siihen paahtoi loppukevään aurinko. Eerikki upotti molemmat kätensä puolijäiseen mättääseen ja rojahti syvemmälle maankamaraan. Hän huohotti ja takoi otsaansa kanervaryppään reunaan.
Heilautin koijan ovensuuaukon edessä olevan kankaan pystypuun tappiin. Menin Eerikin vierelle, polvistuin kiinni hänen kylkeensä ja takerruin käsivarteen.
Itsensä pyörryksiin kosintatanssia viuhtova lintu oli edelleen samalla paikalla kymmenisen metrin päässä meistä suonotkelmassa. Se pyöri ja pöllytteli höyheniään ja veti toista siipeänsä mullaksi jauhautuneessa risukossa. Se ei meistä häiriintynyt, vaikka olimme ihan näkösällä.
”Mitä minulle tapahtui?” Eerikki hätkähti mättäikön varasta kysymään: ”Miten minä tässä?”
Eerikin käheä ääni suodattui sammaleiden pillistön tuulivihellykseen. Kummakiveltä mies oli pudonnut, hänen käkkäräpäänsä tuulena ja tuiskuna hulmahteli palvospuun ympärillä. Siivet levitit ja lensit, minä ahnaasti hänelle haarajaistani selittelin. Itseäni en osannut selittää, tämän pyhään saivoon pudonneen linnunrengastajan kyllä.
Eerikin kurkku kähisi samaa sointia kuin teerikukon männyn oksalta kaiuttama kevään fanfaari. Kaivoin kynteni syvälle Eerikin ranteisiin, en päästänyt irti. Tämä käänsi päänsä sivuttain, mutta edelleen makasi mahallaan tupasvillan reunustamassa sammalkuopassa. Lumensekainen pistävä neulasmatto nipisteli reisissäni. Telttakoijan pystypuut natisivat, vaikka ei ollut juurikaan tuulta. Eerikki kääntyi maan maljassa selälleen ja katseli suoraan taivaanlakeen.
Teerikukko ei hetkeksikään lopettanut männynoksalla kevätkutsun ääntelyään. Se kähisi, höyrysi, sen siivet läiskyivät ja nokka kalisi. Ujuttauduin lumisessa varvustossa Eerikin iholle, hänen kasvonsa olivat kuumat. Kieräytin itseni puoliksi hänen päälleen. Yritin neulasia nyppiä hänen vaatteistaan ja musertunutta sammalsilppua kerätä hänen kasvoiltaan. Houkuttelin sanoja hänen huuliltaan ja silmilläni häntä lumosin takaisin.
Mies oli päistikkaa pudonnut erämaan laskujoettomaan lampeen. Toisina aikoina ja toisilla manauksilla olisi pudonnut suoraan saivon pohjaan ja sieltä kurkistellut Vainajalan puolelle. Mutta minä pohjamudasta tarkistin Eerikin ja jääsilmillä varmistin ylös.
Eerikki nosti kouristukseen lukkiutunein käsin sarkahameeni helmaa. Helmus oli kiertynyt tiukasti säärieni ympärille. Vihdoinkin hän sai tarkennetuksi katseensa, katsoi suoraan minuun, mutta tähtäsi edelleen syvemmälle ja kauemmas.
Minun sarkakauhtini alla oli pitkävartiset yli polven ulottuvat keronkengät. Niiden reunusta oli rypistetty vekeille ja vedetty yli polven nauhoilla tiukkaan. Siniset ja punaiset nauhojen päät osuivat Eerikin sormiin.
”Sinulla ei ole… Sinä olet…”
Vastasin, että kyllä, ei kyllä, kyllä, ei ole muuta kuin paljaana minä.
Maanrajasta liki saivon pohjaa Eerikki käheästi: ”Kirjoista olen lukenut, mutta eteeni ei koskaan ole tullut.”
Minä en siihen mitään.
”Se ei olekaan lappalaisäijien talvi-illan toivetarinoita tai Stendhalin elämyspsykoosia, jonka moni haluaa kokea, mutta ei pysty.”
”Ole hiljaa, Eerikki.”
Painoin sormeni hänen huulilleen; ja hän keräsi nyrkkiinsä elämänveden, joka oli tullut hänen osakseen, kun hän oli avannut sille mielensä. Ja minä.
Eerikki nousi istumaan. Suki tukkaansa ja näytti noitakemujen pääjuhlasta karanneelta. Hän jankutti toistamiseen, ettei tehnyt mitään muuta kuin istui kanssani salamajassa katsomassa isojen lintujen kevätkiimaa. Me pidimme kaukoputken varresta kiinni, vuorotellen tiirailimme, miten teeren mielitietty piilotteli näreen takana ja oli valmis hetkellä milloin tahansa yhtymään teerikukon leikkiin ja juoksemaan kohti ja pakenemaan pois pöyhkeän uroksen esityksen hullaannuttamana.
Näyn edessä haukoin henkeäni ja hoin, että nyt katso tuota värien loistetta, kun se osuu auringon säteeseen, ja katso tuota pään pyöritystä ja hulluutta ison linnun silmissä.
Ja Eerikki katsoi minuun.
Aamulla Eerikki oli istunut meidän tuvassa pöydän ääressä hirsipenkillä. Hän oli laskenut pyöreät metallisankaiset lasinsa keskemmälle pöytää ja tähtäili kaukoputkellaan tuvan nurkkaan. Heilautti säämiskänpalaansa, korjaili kameransa asetuksia ja etsi erilaisia objektiiveja.
Suomesta ei saanut niin hienoa kuvauskalustoa, joka olisi kelvannut Eerikille. Tarvitsemiaan lisälaitteita hän tilasi Ruotsista ja Amerikasta. Muistutti kyllä, etteivät välineet vaan muut asiat aikaansaivat kunnollisen luontokuvan. Hyvä kuva syntyi kuvaajan päässä. Oli tiedettävä oikea hetki, oli maltettava ja etsittävä kuvakulma, ennen kuin painoi nappia.
”Auhton miehet ovat nopeita saalistajia. Eerikki puolestaan on saloilla silmäilijä, säästäjä ja säätäjä.”
Eerikki oli naurahtanut Anten määrittelylle. Ante antoi tunnustusta. Mutta jokin hänen puheissaan jäi puolitiehen, jokin sana jäi sanomatta.
”On yhdyttävä kuvattavaansa”, Eerikki jankutti innostuksen puna poskillaan. ”On pyrittävä siihen, että katsoja haukkoo henkeänsä kuvan nähtyään.”
Ante ei ollut sanonut siihen mitään, hymähti.
Nyt kuvausvälineet olivat pysyneet teltan ovensuussa repussa. Tätä retkeä ei tarvinnut vangita kiiltävään sileään paperiin myöhemmin pöydän ääressä istuvien ihmeteltäväksi.
Ennen koijalta lähtöä Eerikki näytti hajamieliseltä. Vesisammaleista hän yritti kauhoa kadonneita silmälasejaan, mutta ne löytyivät minun taskustani. Olin ne korjannut talteen piilokojun kynnysrangolta, kun ryntäsin Eerikin perään.
Hiljaisuuden vallitessa me tyhjensimme Eerikin repun sivutaskusta esille kaivaman juomapullon. Ojensimme vaitonaisina toisillemme juotavaa ja ääneti katselimme maisemaa. Välillä vilkaisimme hämmentyneinä toisiamme.
”Minun on nyt mietittävä.” Eerikin kasvot umpeutuivat, hänen katseeseensa valahti sumea kalvo. Hän pusersi minua itseänsä vasten.
”Tiedäthän, mitä tarkoitan?”
En osannut siihen sanoja. Nyökkäsin.
”Olet noitunut minut. Sinussa asuva noituus on tullut osaksi minua.”
Eerikki piti tauon, kaivoi käteensä osuneella kepakolla jäistä jängän selkää. Seurasin ääneti hänen liikettään. Jotain peruuttamatonta oli tapahtunut.
Eerikki napautti tuulen ja tuiskun kovertaman kelopuun oksan pystyyn rakkalouhikon reunimmaisten kivien väliin. Roudan sulamaton maakerros ei antanut myöten.
”Lovehtiva noita minusta kanssasi tulee.”
Sen sanottuaan hän painoi sormensa sinetiksi huulilleni. Ilmankin tiesin, että puhe olisi riittämätön.
