1. Ensimmäinen osa.
Matkustin kenties viimeistä kertaa minulle niin kovin rakkaaseen pikkukaupunkiin Pohjanmaalla pelastaakseni äitini tavaroista ne, mitä suinkin pelastettavissa oli.
Huonekaluja tai mitään suurempia esineitä en ollut ajatellut viedä mukanani, enkä olisi voinutkaan viedä. Niitä minulla oli muutenkin jo aivan tarpeeksi omasta takaa. Kenties jonkin muistoesineen veisin mukanani.
Äitini rakkaista kirjoista ottaisin itselleni niitä, joita hän oli lukenut meille lapsille ääneen. Joistakin näki, että niitä oli luettu useaan kertaan. Niiden sivut olivat lehteilystä kuluneet ja niiden väliin oli työnnetty paikkamerkkejä ja muistilappuja.
Tarkoituksenani oli pelastaa äitini henkinen perintö. Hänen piirustuksistaan ne, jotka sain mukanani kulkemaan. Valokuvat, tai ainakin osan niistä. Ja ennen kaikkea halusin säilöön hänen päiväkirjansa.
Veljeni kiirehtivät jo kiinteistön myyntiä. He olivat perineet isoäitini ja näin ollen omistivat talon, jossa äitini oli asunut. Siitä piti päästä eroon nopeasti ja halvalla. Auto kun pitäisi vaihtaa ja uusi vene hankkia.
Talo oli rakennettu joskus 1800-luvun alkupuolella ja se edusti samaan aikakautta kuin raatihuone kadun toisella puolella. Sen oli rakennuttanut joku niistä lukuisista merikapteeneista, joita kaupungissa oli asunut purjelaivojen kultakaudella.
Kapteeni oli pitänyt kotonaan merikoulua. Hänen perujaan olivat ne lukuisat navigointia käsittelevät teokset, joita isoäitini oli säilyttänyt olohuoneensa lasiovellisessa kaapissa, yhdessä perheraamatun ja Kalevalan kanssa. Olin lapsena selaillut kirjoja kun isoäitini silmä vältti.
Talo oli suuri, keltaiseksi maalattu hirsirakennus. Se oli pitkän ikänsä aikana varmaan nähnyt niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Nyt se näytti värjöttelevän syyssateessa aivan yhtä masentuneen näköisenä, kuin miltä minustakin juuri sillä hetkellä tuntui.
Punainen portti, joka lapsuudestani asti oli toivottanut tulijat iloisesti tervetulleeksi, näytti nyt siltä, kuin se olisi häpeissään kehottanut tulijaa jatkamaan pysähtymättä matkaansa. Sen alareunasta oli irronnut palasia ja kasvit, ja puiden versot kurkottelivat lautojen raoista kadun puolelle.
Salpa, joka aina ennen oli tiedottanut iloisesti tulijasta kuin ovikolkutin ikään, narahti nyt surullisen ruosteisena ja sitä saranat säestivät porttia aukaistessani.
Porttikongissa – kuten isoäitini nimitti kapeaa, juuri ja juuri auton mentävää pihatietä kahden rakennuksen välissä – kasvoi korkeaksi venähtäneitä jalavan ja vaahteranversoja, kallionkieliä ja saniaisia. Se oli ainoa käyntitie pihalle. Niin jyrkkä ja kapea, että vain teräshermoisin autoilija uskalsi ajaa pihalle vilkasliikenteiseltä kadulta. Minä en ollut koskaan tohtinut yrittää. Nyt se oli hyvää vauhtia kasvamassa umpeen.
Oikealla puolella oli merikapteenin talo, jonka isoisoisäni aikoinaan osti. Siinä äitini oli asunut aina siitä lähtien, kun isoäitini kuoli. Saapuminen mummolaan oli aina tuntunut siltä kuin olisi saapunut kotiin.
Talon kulmalta oli jo vuosia kulkenut portille paksu sininen köysi, josta kiinni pitämällä vanha äitini saattoi kulkea ylös kadulle, valuvan sulamisveden jäätyessä yöllä porttikonkiin.
Vasemmalla puolella oli kolmekymmentä luvulla rakennettu valokuvaamorakennus. Sen seinällä repsotti puinen, vihreäksi maalattu ja kukkamaalauksin koristeltu postilaatikko, vinossa yhden ruuvin varassa. Postilaatikon yläpuolelle oli äitini ripustanut kyltin, joka toivotti kaikki tulijat tervetulleiksi. Sen hän oli kaiketi maalannut avoimet pihat – tapahtumaa varten, ja siihen se sitten oli jäänyt lahoamaan.
Muistin isoäitini väittäneen, että enoni oli lapsena häiriintynyt, mikä johtui valokuvaamon rakennustöiden aiheuttamasta melusta. Mietin, millainen se sellainen häiriintynyt lapsi oikein saattoi olla. Kuvittelin mielessäni jonkinlaisen Frankensteinin hirviön, joka asusti talon vintillä. Vintti oli vielä vanhempanakin tarpeeksi pelottava paikka ilman lapsuuden kuvitelmia hirviöenosta.
Ehkä tämän vuoksi minulla ei koskaan ollut kovin läheisiä välejä enooni. Me tapasimme pääasiassa sukujuhlissa tai niinä harvoina kertoina, jolloin hän kyläili äitini luona. Hänen ivallinen ja kaikkitietävä hymynsä sai minut aina pohtimaan, minkälaisia häiriytyneitä ajatuksia sen taakse mahtoikaan kätkeytyä.
Kun olin lapsi, valokuvaamon kivijalassa oli ovi, jota ei saanut auki. Ovessa oli lukko, mutta yksikään avain isoäitini suuressa avainnipussa ei siihen sopinut. Ovi ei johtanut kellariin, eikä siitä myöskään päässyt kulkemaan valokuvaamoon. Siitä ei yksinkertaisesti olisi päässyt kulkemaan yhtään minnekään, vaikka sen olisi auki saanutkin.
Lapsena kuvittelin, että se oli yksi niistä ovista, jonka kautta pääsisi kulkemaan Narniaan. Olisin halunnut avata sen ja mennä tapaamaan Aslania, mutten koskaan onnistunut löytämään oveen sopivaa avainta. Tämä asia vaivasi ja kiehtoi minua vuosikausia.
Hiljattain kerroin ovesta ja lapsuuden kuvitelmistani veljelleni Matsille. Hän väitti kivenkovaan, ettei seinässä mitään ovea ollut, kunnes todistin väitteeni vanhalla valokuvalla. Siitä näki selvästi, että seinässä tosiaankin oli ollut ovi.
Piha oli suuri. Se oli meille lapsille ääretön leikkikenttä, jonka lukuisten marjapensaiden alla saattoi leikkiä piiloa ja jonka vanhoihin jalaviin kiipesin veljiäni seuraten, vaikka isoäiti oli sen ehdottomasti kieltänyt.
Vadelmapensaikko oli kuin suuri metsä, johon eksyi, mikäli ei pitänyt varaansa. Ja vadelmat olivat korkeita puita, joiden latvustoissa kasvoi punaisia herkullisia marjoja.
Isoäidillä oli tapana haudata sinne kahvinsakat, ruokkiakseen niillä matoja, jotta nämä puolestaan möyhentäisivät maata. Varmaan tämä keino toimikin, sillä veljeni kaivoivat sieltä suuria, limaisia kastematoja kalareissuilleen. Minua kaikenlaiset madot ovat aina inhottaneet ja inhottavat vieläkin. Etenkin ne valkoiset, iljettävät toukat vadelmien sisällä.
Syksyisin, kuten nyt, kypsät omenat täyttivät pihan tuoksullaan. Mutta tällä kertaa näin suureksi surukseni, että sen vuoden omenasato oli ollut liikaa lähes satavuotiaalle Melballe. Se oli ollut isoäitini lemmikki. Puu piti pihan ravinnerikkaasta maasta ja tuotti vuosi vuoden jälkeen runsaan sadon.
Omenapuu oli varmaan sekin kokenut monenlaista elämänsä aikana. Sen oksanhaaraan oli minua varten ripustettu riippukeinu, silloin kun olin lapsi. Se oli rujo ja sitä oli tuettu seipäillä, jottei se repeäisi kahtia, mutta korkeasta iästään huolimatta se jaksoi yhä tuottaa satoa nuoruutensa innolla.
Nyt tämä puu makasi romahtaneena villiintyneiden marjapensaiden, syysikimikkien, kehäkukkien ja valtoimenaan rehottavien heinäkasvien sekaan. Se oli varmaankin kaatunut edellisen päivän myrskyssä ja nyt sen viimeinen sato odotti turhaan ottajaansa aivan käden ulottuvilla. Se oli jaksanut tuottaa iloa isoäidilleni ja äidilleni, mutta nyt se ei jaksanut enää elää.
Puiston vieressä, valokuvaamon jatkeena, oli vanha hirsirakennus, joka yhdessä tämän kanssa muodostivat L-kirjaimen tontin raatihuoneen puoleisessa kulmassa. Näiden kahden rakennuksen välillä oli aikanaan ollut kulkuyhteys, sillä valokuvaaja ja hänen miehensä asuivat hirsirakennuksessa.
Tuohon aikaan tämän ammattikunnan harjoittaja oli kaiketi yhtä tärkeä ja arvostettu kuin koulun rehtori tai vaikkapa lääkäri, päätellen siitä, että häntä varten oli rakennettu oikein ateljee suurine katolle asti ulottuvine ikkunoineen.
Äitini oli kertonut, että isoäiti sihahti aina sanan ”susipari” puhuessaan valokuvaajasta ja tämän avomiehestä.
Pihan perällä oli vielä talousrakennus, jossa menneinä aikoina oli ollut vuokralla paakari. Isosetäni norkoili lapsena leipurin nurkissa ja siksi hänestä tulikin aikuisena leipuri. Eikä hän ihan mikä tahansa leipuri ollutkaan. Hän kehitti joutsenen malliset tuulihatut, joista tuli hänen tavaramerkkinsä. Sellaisia oli tarjoiltu ministereille ja jopa ihan presidentillekin.
