Kuin koko perheen näytelmää,
isän, äidin, siskon ja veljen,
lapsen, joka huonot pisteet kerää,
ei tiedä toisenlaista elämää,
lapsi, joka narrina elää.
Näkee vuorollaan jokainen,
kun kaatuu lapsi polvilleen,
toivoton kömpelys itkien,
tyhjät silmät surun kätkien,
häpeä lyö ja kuristaa.
Lukitussa huoneessa hiljaa,
rauhoittumassa on paha lapsi,
kyyneleensä kasvattaa,
kukkaa kaunista ja katkeraa.
Tietäen olevansa erilainen,
painaa katseensa peläten,
kerta toisensa jälkeen samanlainen,
itseään muistuttaa, ”Olen syyllinen”.
Ei perhe tunteitaan muille jaa,
vain ivaa antavat toisilleen,
tässä hovissa nauraa lapsikin saa,
mutta narrina vain itselleen.
©Anniina Holma-Suutari
Runo ja kuva täydentävät hyvin toisiaan. Kuvassa on chagalmainen asetelma, mutta erilaiset ääriviivat ja värit. Pidän kuvasta ja myös runon kuvastosta. Runoon kaipaisin silti jonkin konkreettisen tapahtuman, asian, jossa lapsi toimi vanhempien mielestä väärin, vaikka toimi omista lähtökohdistaan parhaansa mukaan. Onneksi näistä asioista sentään nykyään jo keskustellaan.
Riikka Johanna Uhlig, kiitos sinulle.
Kuva on osa isompaa teosta, jonka maalasin kesällä, tuo yksi kulma minusta sopi tämän runon kanssa yhteen.
Ja kyllä tosiaan, runossa voisi olla joku tapahtuma, joka kuvaisi konkreettisesti lapsen “väärin toimimista”, nyt siinä kuvautuu vain tapahtumien seuraukset.
Kuten mainitset kommentissasi, nykyään keskustellaan jo paljonkin traumataakasta perheissä. Ylisukupolvisten traumojen kauaskantavat vaikutukset nähdään ja ymmärretään aika hyvin. Valitettavasti käytännössä voi olla vaikea vaikuttaa siihen, etteivät traumat siirtyisi enää eteenpäin. Traumoilla on taipumus kätkeytyä ja perheen sisäiseen dynamiikkaan on vaikea ulkopuolisen puuttua, jos ei ole selkeästi esimerkiksi väkivaltaista käyttäytymistä. Lapsi on aina heikoimmassa asemassa traumojen runtelemassa perheessä. Hänellä ei ole keinoja puolustaa itseään, ei ole ymmärrystä eikä kykyä käsitellä asioita, ei hän edes tiedä muunlaisesta elämästä.
Onneksi traumatietoisuutta yhä enemmän viedään kaikkialle, missä lasten kanssa (ja myös aikuisten tietysti) ollaan tekemisissä; kouluihin, päiväkoteihin, neuvoloihin, terveydenhuoltoon jne.
Minulle tämä runoni on tärkeä sen vuoksi, että pystyn sen kautta käsittelemään syyllisyyden ja häpeän tunteita, jotka ovat vaikeita tunteita aikuisellekin, mutta hyvin tärkeitä käsitellä ymmärtäen, mistä ne johtuvat ja mikä mielekkyys ja merkitys niillä on.