Koska en päässyt sisälle etuoven kautta, jouduin kiertämään talon ympäri, ja menemään sisälle kellarin ovesta.
Nyt aloin olla melko varma siitä, että sähkökatkoa kestäisi vielä pitkään. Haja-asutusalueilla sähköyhtiöt eivät pitäneet kiirettä korjatessaan vaurioita. Heidän voittonsa tulivat aivan muualta.
Kun kerroin päätelmistäni, kukin otti sen omalla tavallaan. Vaimoni oli huolissaan jouluruoista. Joelia arvelutti läppärinsä akkujen riittävyys. Kirk tuntui olevan jonkinlaisessa shokissa ja Milla oli yhä raivoissaan matkalaukkunsa sisällön puuttumisesta. Mutta yhtä kaikki, oli sähköt tai ei, oli harkittava nukkumaanmenoa.
Kun vielä yksi puu kaatui jossain aivan lähietäisyydellä hirveällä rytinällä, Milla ilmoitti menevänsä nukkumaan kellarin takkahuoneeseen, sillä jos myrsky harjoittaisi koko talon, niin siellä hän ainakin olisi turvassa. Kirkin naamalta saattoi lukea, että hänen ajatuksensa kulkivat samoilla linjoilla. Niinpä hän ja Milla raahasivat kaksi patjaa kellariin ja petasivat sinne vuoteen itselleen.
Jostain kumman syystä Geraldine ei ollut herännyt äänekkääseen keskusteluumme, ei myrskyn pauhuun, eikä edes siihen, että puu kaatui talon päälle. Hänellä näytti olevan melkoiset unenlahjat, tai sitten vastamelukuulokkeet korvillaan. Siksi Joel sanoi menevänsä nukkumaan tyttöystävänsä viereen.
Aina kun jotain poikkeuksellisen romanttista tapahtui, vaimollani olin ensimmäisenä mielessään raahata patjamme takan eteen. Sitä hän siis nytkin ehdotti. Tällä kertaa minun oli myönnettävä, että hän oli ehdottomasti oikeassa.
Kun paneuduimme nukkumaan kynttilänvalossa ja takkatulen loimussa, hän näytti minusta tiukkakatseisen ja kovaäänisen historianopettajan sijaan, siltä parikymppiseltä käkkäräpäältä, johon olin aikoinani rakastunut.
Kuluneet vuodet katosivat, ja tunsin jälleen olevani opiskelija-asuntolan kapealla vuoteella. Viisikymmentä luvun kerrostalon viidennessä kerroksessa, jossa tuuli vinkui ikkunanraoissa, ja ikkunanlaudan kynttilämeren lepattavat liekit loivat mystisiä varjoja seinille.
Jannan kiharat hyväilivät kasvojani, hänen raajansa painautuivat kylkiini ja kylmät varpaat kaivautuivat polvitaipeideni lämpöön. Voihkaisut katosivat myrskytuulen huminaa.
Aamulla heräsin astioiden kolinaan ja keskustelun ääniin. Janna valmisti aamiaista. Hyvän tovin odoteltuani oivalsin, että jotain puuttui. En tuntenut kahvin tuoksua.
Silloin muistin öisen myrskyn, ja oivalsin, etteivät sähköt olleet vieläkään palautuneet.
Nousin ja pukeuduin. Keittiössä söivät aamiaista vaimoni lisäksi poikani ja hänen tyttöystävänsä.
”Huomenta iskä” Joel sanoi. ”Jokos näit meidän uuden joulukuusemme terassilla?”
