Sinä jouluna keräännyimme koko perhe viettämään joulua yhdessä. Sitä ei ollutkaan tapahtunut enää muutamaan vuoteen.
Joel saapui yhdessä tyttöystävänsä Geraldinen kanssa jo tiistaina. Millan lento oli seitsemän tuntia myöhässä, ja hänen koneensa laskeutui vasta puoli yhdeltä jouluaattoa edeltävänä yönä.
Edes se, että hän saapui yhdessä miesystävänsä Kirkin seurassa, ei ollut vaikuttanut Millan huonoon onneen valita kaikista maailman lennoista aina juuri se, joka oli myöhässä.
Vaikka hän itse aina lopulta saapuikin perille, hänen matkatavaransa päätyivät usein jonnekin aivan muualle. Tämäkään ei tuntunut Millaa haittaavan. Kaipa hän oli jo tottunut. Tällä kertaa hänen suuri vaaleanpunainen matkalaukkunsa saapui kuitenkin joulun kunniaksi samalla lennolla hänen kanssaan.
Millalle tuntui riittävän se, että hänen ympärillään oli iloisia ihmisiä ja hyvä meininki. Paikalla ei niinkään ollut väliä. Hän suorastaan puhkui energiaa halatessaan minua ja veljeään.
Kirk sen sijaan näytti samalla kertaa uupuneelta, mutta valppaalta. Hänen ulkonäkönsä toi mieleen collien, pitkäkarvaisen skotlanninpaimenkoiran. Hänen kasvoilleen nousi epävarma ja kenties hieman pelästynyt ilme, hänen nähtyään lumimyräkän, joka meitä ulkona odotti. Hän suuntasi katseensa jalkoihinsa ja varoi tarkoin, mihin astui. Varmaan hän itsekin huomasi, että hänen upouudet vaelluskenkänsä sopivat paremmin vaelluksille Skotlannin ylämailla, kuin suomalaiseen talvimyrskyn.
”Don’t worry, meiltä löytyy talvisaappaita joka lähtöön”, sanoin hänelle.
Juuri silloin tavallista voimakkaampi tuulenpuuska rämisytti maksuautomaatin katosta.
Milla kirkaisi, kun tuuli kiskaisi hänen talvitakkinsa auki, ja täytti sen lumella. Hänen vaaleanpunainen matkalaukkunsa kaatui, ja lähti piruetteja tehden luistelemaan kohti bussipysäkillä värjötteleviä matkaajia. Joel säntäsi laukun perään, ja saikin sen pelastettua ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.
Auto oli hautautunut kokonaan lumeen, ja kesti tovin ennen kuin saimme sen kaivettua esiin kinoksesta. Kun vihdoin olimme sisällä, laitoin moottorin käyntiin ja säädin lämmittimen täydelle teholle.
”Mä en kestä”, Milla tiuski, kun lumi valui pitkin hänen selkäänsä.
”Ja sitä paitsi mä jäin koneessa ilman toista samppanjaa tän myräkän takia”, hän valitti, aivan kuin viinilasillinen olisi tärkeämpää, kuin saapuminen turvallisesti perille.
Myrsky oli alkanut jo aiemmin illalla. Ilmatieteenlaitoksen sivulla kerrottiin, että pahin hetki koittaisi aamu neljältä, mutta oli vaikeaa kuvitella ajokelin muuttuvan enää huonommaksi.
Ajoin hyvin hitaasti. Tuuli vavisutti autoa yrittäen työntää sen tien sivuun, ja peltoaukeiden kohdalla kiihdytin puskeakseni läpi kinoksista. Aura-autoa ei näkynyt lähimaillakaan. Kaatuneita puita sen sijaan näkyi kaikkialla, ja paikoin näytti siltä, että kokonainen metsikkö oli laonnut kuin viljapelto.
Kun vihdoin pääsimme kotitielle, vaikeudet vasta alkoivat. Kaatunut puu katkaisi tien pahassa paikassa juuri mutkan jälkeen, niin että melkein törmäsin siihen.
