Kun sunnuntailounas oli syöty, Emilia ryhtyi tiskaamaan lautasia. Pojat olivat jo livahtaneet luistimine ja mailoineen koulun kentälle ilman pipoa kuten tavallista. Emil veti saappaita jalkaansa eteisessä, kun Emilia huudahti hänen peräänsä: ”Menen katsomaan jäiden lähtöä (länsirannalle), kun saan tiskit pestyä”.
Hän yritti olla luonteva, mutta tunsi kuinka jännitys pakotti hartioita ja niskaa.
Eteisessä tuli hetkeksi hiljaista, sitten ovi kolahti ja Emilin askeleet kopisivat ulkorappusilla.
Jännitys laukesi. Emilia ei todellakaan olisi tiennyt mitä sanoa, mikäli Emil olisi alkanut tentata hänen menemisiään. Mutta siinä hän oli väärässä.
Puettuaan toppahousut ja alennusmyynnistä ostamansa uuden vaaleanpunaisen talvitakin, vedettyään jalkoihinsa talvisaappaat ja päähänsä äitinsä kutoman kirjavan pipon, hän oli jo ajatuksissaan Monacossa.
Ulko-ovea avatessaan hän näki jo Anttonin odottamassa Villa Monacon ovella, mutta näkikin Emilin viskomassa hiekkaa portin edustalle.
Taasko, oli Emilian ensimmäinen ajatus nähdessään miehensä puuhat. Juuri eilenhän hän hiekoitti pihan tehden siitä suuren numeron. Ikään kuin syyttäen (Emilian isä). Kuin pihan hiekoitus ja lumenluonti olisi hänen tehtäviään eikä Emilin.
”Eikös ne jäät ole jo lähteneet”, Emil sanoi, kuin yrittäen sanoa ettei nyt enää kannattaisi sinne asti kävellä.
”Menenkin katsomaan jääkakkuja. Ne on kauniita”, Emilia sanoi, tarkoittaen jäälauttoja joita mainingit jauhoivat toisiaan vasten rantavedessä. Ne näyttivät aivan kermalla kuorrutetuilta täytekakuilta, jotka keinuivat hiljakseen rantavedessä.
”Minä voin viedä sinut”, Emil sanoi.
”Jos menen kävelylle, haluan kävellä”, Emilia sanoi.
Hän huomasi, että hänen äänensä kuulosti vihaiselta ja oli varma että Emilkin sen huomasi.
”Enkä halua, että tulet hakemaankaan”, Emilia töksäytti. Eihän enää ollut mitään menetettävää.
Jotain oli muuttumassa Emilian sisällä eikä se tuntunut pahalta. Se oli kuin jonkinlaista hänen sisällään kuplivaa innostusta, jollaista hän ei ollut vuosiin tuntenut. Edes se että oli sanonut pahasti Emilille ei saanut häntä tuntemaan tunnontuskia.
Emilia käveli järvelle, aivan kuin olisi todellakin menossa (länsiranta), mutta sen sijaan, että olisi kääntynyt rantatielle, hän suunnisti suoraan merenrantaan. Metsänreunaa seuraten Emilia lähti kulkemaan päinvastaiseen suuntaan – kohti kalasatamaa.
Moneen kertaan sulanut ja uudelleen jäätynyt vanha lumi oli koskematon oven edustalla. Ainoat jäljet jotka johtivat talolle olivat hänen omansa.
Tunne siitä, että hän oli luonut itselleen romanttisia mielikuvia jostain sellaisesta, joka oli totta ainoastaan hänen omassa mielikuvituksessaan, oli yhtä masentava kuin yksinäiset jäljet lumessa.
Juuri silloin Emilia näki kuinka kuusikon varjosta erkani musta hahmo. Pienen hetken hän kuvitteli, että tulija oli Emil ja tapaili mielessään selitystä sille, miksi oli täällä aivan toisessa päässä saarta.
Mutta miehen tultua kuusikon varjosta ei enää ollut epäilystäkään siitä kuka tämä oli.
Avain oli edelleen samassa paikassa kuin ennenkin. Oven edestä oli potkittava pois kinostunutta lunta jotta sen sai auki. Vanhojen, ruostuneiden saranoiden narahdus kaikui kolkosti vastaan suuren rakennuksen uumenista. Sisältä hohkaava kylmyys tuntui ulkolämpötilaakin kylmemmältä.
Emilia sulki ulko-oven ja sanomatta sanaakaan ohjasi Anttonin ylös ullakon näköalahuoneeseen, jossa auringonpaiste sai ikkunoiden monimuotoiset jääkiteet kimaltelemaan kuin niihin olisi upotettu timantteja.
Onnentunne täytti Emilian mielen. Vaikka hän oli hyvin tietoinen siitä, että se mitä hän aikoi Anttonille sanoa saattoi myös merkitä kaiken loppua, hän oli onnellinen siitä että saisi olla ainakin tämän hetken yhdessä rakastamansa miehen kanssa.
He seisahtuivat ikkunan eteen samaan kohtaan kuin edelliselläkin kerralla katselemaan jääkiteiden saniaismetsän lävitse avautuvaa maisemaa aavalle merelle. Kun Antton kietoi kätensä hänen ympärilleen, Emilia saattoi tuntea miehen ruumiin lämmön talvivaatteita huolimatta ja aistia tämän tuoksun.
Pyöritellen sanoja mielessään, hän mietti miten kertoisi sanottavansa. Häntä harmitti ettei ollut kuin Lissu, joka sanoa töksäytti vaikeatkin asiat piittaamatta lainkaan toisen tunteista. Emilia puolestaan mietti usein päiväkausia miten kertoisi jonkin hänen mieltään painavan asian ja odotti otollista hetkeä jota ei kenties koskaan tullutkaan.
Hänet oli tällä tavoin kasvatettu, kun taas Lissun suuri suku oli tunnettua suorapuheisuudestaan.
Tällä kertaa Emilia oli kuitenkin päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla niin vilpitön tunteistaan kuin mahdollista.
”Halusin, että tapaamme koska tahdon puhua…” Emilia sai sanotuksi.
Sanottuaan tämän, hän tiesi valinneensa sanansa aivan väärin. Runotyttö Emilia Byrd Starr ei olisi milloinkaan sanonut mitään yhtä banaalia.
Silti Emilialle tuli tarve työntää mies kauemmas itsestään. Nähdä toinen puhuessaan. Primitiivinen ele olla käsivarren mitan päässä miehestä – ihan vain varmuuden vuoksi.
Ikään kuin olisi vaistonnut Emilian tunnemyrskyn, Antton puristi hänet lujemmin itseään vasten. Kun tämä suuteli häntä, Emilian hetkeä aikaisemmin niin selkeiltä tuntuneet ajatukset ajautuivat täyteen kaaokseen.
”Tämä on minulle niin vaikeaa. Minulla on…” Sai lopulta sanotuksi.
”Tiedän. Sinulla on mies ja kaksi lasta” Antton keskeytti.
”Niin. En tiedä miten tämä tulee päättymään.”
”Kun lukee tarinan ensimmäisiä rivejä, ei voi tietää miten se päättyy.”
”Sitäkö me olemme – tarina?”
”Ei mikään tavallinen tarina, vaan elämää suurempi tarina. Kertomus rakkaudesta, jos vain haluat.”
”Haluatko sinä?”
”Enemmän kuin mitään muuta. Luulin sinun tietävän. Mitä sellaista voisin enää sanoa mitä en olisi jo sanonut.”
”Sinun runosi… ”
”Et kai kuvitellut, että kirjoittelen niitä kaikille kirjastotädeille?”
Emilia nauroi. Antton sai kaiken kuulostamaan niin yksinkertaiselta ja vaivattomalta. Samalla kun hän nauroi, hän tunsi rentoutuvansa, ja hän tunsi itsensä varmemmaksi.
Kiitos rohkaisusta palautteenantoon, Pau Valent. Tässä sitä sitten tulee =)
Kaikesta näkee, että olet kokenut sanankäyttäjä, ja kielesi on hyvää ja kiinnostavaa. Siinä on myös persoonallinen ote. Annoin kuitenkin vain kolme tähteä siksi, että itse tarinaan (mitä tapahtuu) mukaan pääseminen oli nyt tavallista työläämpää. En meinannut löytää alussa sitä, kuka on näkökulmahenkilö, ehkä yksinkertaisesti siksi, että Emilia ja Emil ovat niin lähellä toisiaan niminä, etten tajunnut heidän olevan äiti ja poika – vai aviopari ? – vaan sisarukset.
Tästä vaivasta päästyäni alkoi helpottaa. Muistuma Monacon Anttonista ja hänen ilmestymisensä Emilian kotiin – ilmeisesti mielikuvana, ei niinkään todellisesti – olikin jo sitten helpompaa.
Mitähän summaisi… Tämä on lupaava ja kiinnostava, mutta ehkä liian täynnä kerronnallisia käänteitä. Jäin ehkä kaipaamaan kerronnalta enemmän rauhaa, pitempiä tuijotteluja vaikka niiden jäidenlähtöjen äärellä. Ja kaikki sulkeet pois.
Oi kiitos Peloton.
Hyviä pointteja. Tämä on tosiaankin pieni otos jostain viidenkymmenennen sivun tienoilta, joten jo siksikin henkilöt tulevat ikään kuin puskista.
Minulta tuo jäidenlähdön tuijotus ei jotenkin vain ota onnistuakseen. Täytynee harjoitella enemmän😀🤔
Tekstiin oli vaikea päästä kiinni. Piti lukea kolmeen kertaan, ennen kuin minulle selvisivät keskeiset asiat. Kuka on Emilia, kuka Emil? Kun Emilia ensin kiltisti tiskaa ja siivoaa huushollia ja sitten vetää ylleen vaaleanpunaisia toppavermeitä, olin varma, että hän on 16-kesäinen tyttö pakollisissa kotihommissa. Ja vielä se Emilian äidin kutoma pipokin. Onpa salaperäistä.
Ja Emil on joutunut hiekoitushommiin pihalle. Se, että Emilia ja Emil ovat pariskunta, tuli minulle puun takaa. Tässä katkelmassa Emil vaikuttaa melko kiltiltä mieheltä, Emiliaa ajaa takaa jokin salaisuus. Emilia vaikuttaa aika lapselliselta ollakseen kahden lapsen äiti ja parisuhteessa. Mutta onhan näitä!
Yllätys oli myös se, että nainen kuvattiin aika kalseaksi hetki ennen Anttonin tapaamista: Ruostuneet saranat narahtivat ja asumuksessa oli koleata. Eikä nainen vaikuttanut innostuneelta, vaikka hetken päästä puhutaan onnentunteesta ja timanteista ja nainen vetää perässään Anttonia ja sitten taas lykkii tätä poispäin. Mitä hittoa, ajattelin. Nyt syliin, ellei … ettei …
Dialogia pitää hioa. Ainakin Antton vaikuttaa innostuneelta – ei niinkään puhumaan. Mikä Emiliaa risoo? Taas mieleen tulee teinarien diipa-daapa. Ja jopa vihdoinkin Emilia nauraa, kaikki hyvin, kun on se runokin. Emilia tuntee itsensä varmemmaksi, kun Antton puhuu kirjastotädeistä. Tämä tapahtuma siis kasvatti naista ihmisenä! 😉
Loppujen lopuksi : Koska olen lukenut muutaman kirjoittamasi (toisenlaisen) tekstin, olen varma, että onnistut vaikka romanttisen viihteen tai koukuttavan erotiikankin kirjoittajana – mikäli haluat. Viipyilevyys on taikasana. Toinen on sanattomuus, tekstissä. Kaikkea ei tarvitse sanoa; tunteen ja ajatukset saa esille muillakin keinoin. Olet kokenut kirjoittaja, odotan parempaa. Keskity kuuntelemaan, kokemaan. ”Bilde, Kunstler, rede nicht!”