Erään romaanini ruumiinavaus
Kun rupesin vuosia sitten kokoamaan aineksia romaaniin Pasurin tyttäret, minä olin erilainen ja maailman tilanne oli erilainen kuin nyt. Olin laiduntamassa sanoja, joilla oli ohuenohut linkki todellisuuteeni – sekä menneeseen että nykyhetkeen. Suurieleisesti tuumin, että kerran vielä uurretaan tässä UUTTA NÄKÖKULMAA historiaan. Teen sen naisen tasolta, naisten kautta eli ruohonjuuresta varpujen raosta lillukanvarsissa piilotellen.
Se maailma, johon nenäni työnsin, oli kooltaan pihani suuruinen, sukuni jokivarsikylän peltojen ja metsäkaistaleiden temmellyskenttä korkeintaan. Moneen kertaan maanittelin yli laidan inkeriläistä Rosaa ja hänen tyttäriään. Ei olisi ollut henkilögalleriassa väliksi tyttären venäläisellä kosijallakaan Pjotrilla. Olin päättänyt, että romaanin viivasuoraa latua vetävät 30-luvulla Idän Ihannevaltioon siirtolaiseksi muuttanut Allida ja Porin keskussairaalassa samoihin aikoihin saksalaisia sotilaita hoitava Aliisa.
Sitten pyytämättä ja yllättäen tekstiin änkesivät häiritsevästi Suomen historian vuoden 1918 kapina-ajan menneisyyden kumu ja 1930-luvun lopulta talvisotaa enteilevät tulevaisuuden neulanterävät välähdykset taivaanrannalta. Näppäimistölläni pompahteli kansaa kuin epistolassa. Oli miestä ja naisväkeä, näitä supisuomalaisia, jotka toteuttivat kylä- ja kaupunkilukaalien hulluutta kiertelemättä kaartelematta.
Joka aamu nitistelin tarinaani mukaan pyrkiviä romaanihenkilöitä ehdottelemalla suohiihtoa, eukonkantoa, avantouintia ja kauppahuoneen pyöröovissa hillumista. Siis perinteistä ja hyväksyttävää suomalaisuutta.
Saivat kaikin mokomin nämä suomalaisuskomusten mukaisesti kalmanväen suututtamat nähdä olemattomia, lauleskella oman uskontokunnan kirjasta lohtulaulujaan. Niin aluksi ajattelin.
Jollakin oli kädessään Siionin virret, toisella Kommunistinen manifesti. Kolmas oli päättänyt vetää olan takaa ruplat ja taalat omaan kukkaroonsa veivatessaan Petroskoin, Helsingin ja Kanadan väliä. Joku ei tiennyt, kummalla puolen itärajaa myyräläiseksi olisi ryhtynyt. Hänen ihannetta takaa ajava sukulaisnaisensa ei osannut päättää, voiko sellaista miestä rakastaa, jonka vakaumusta inhoaa.
Itse näppiksellä kirjaajana minä ajattelin, että okei: Omien parissa tässä nujakoidaan, kiusallinen hulluus pelästytetään tiehensä. Jos on pakko, deletoidaan luetteloista, niin kuin tehdään oikeassa elämässäkin. Laitetaan esto kaverillekin puhelimeen ja somen keskustelupalstoille.
Tai toisaalta.
Hetkinen!
Olin pohtinut huolellisesti castingin. Minähän tätä henkilögalleriaa ohjasin. Minä, juuri minä, ohjastin kirjani henkilöstöön pesiytynyttä naisjoukkoa. Ja siinä ohessa rakastuin hulttioon Vasiliin, amerikaanssiin. Hänestä en ainakaan luopuisi. Enkä luopuisi siitä hurmaavasta saksalaisesta sotilaasta, jolla oli sama nimi kuin minun lukioaikaisella kirjeenvaihtokaverillani.
Sillä aikaa kun tekniikkakamarissa taistelin omaa korpisotaani niiden naisten kanssa, jotka olivat valinneet maanpetoksellisuuden ja myyräläisyyden ja hypänneet minun tekstini kyytiin, Euroopan laidoilta ihmiset ihan oikeassa elämässä olivat lähteneet rajoista välittämättä kohti Ihanneyhteiskuntaansa.
Päällehän ne olivat juoksemassa, rauhaani tulossa häiritsemään. Sulavasuinen Vasili souteli ensimmäisellä paatilla Ruotsin puolelle! Horstin sain juoksemaan Lapin kautta Norjaan.
Olin äkkiä kahdella tapaa tapahtumien keskiössä. En koonnut mikrofilmeiltä ja pölyisiltä vinteiltä oman sukuni puolidokumentaarista tarinaa vuosilta 1918 – 1944, vaan tuijotin sähköisen median syöksemiä kuvia vuodelta 2015. Läpi Euroopan vaelsivat ihmiset. Silloin. Ja … nyt.
Jopas.
Pasurin tyttäret – romaani on universaali tarina pakolaisuudesta, siirtolaisuudesta, ihmisistä, jotka eivät ole ihan meikäläisiä. Mutta melkein meikäläisiä, kaltaisia, kyllä.
Pasurin tyttäret kertoo valintojen sattumanvaraisuudesta ja yhteisyyden ja rakkauden ohikiitävistä hetkistä. Jahdista kohti tuntematonta. Kutsutaan päämäärää vaikka Unelmaksi.
Kirjassa törmään kaiken aikaa kysymykseen, mitä on tehtävä toisinajattelijalle. Leiri vai turvasäilö? Kotiutus? Kotouttaminen? Vai ikuinen maanpakolaisuus poikki maapallon?
Kipeimmät kysymykset kirjan päähenkilönaiset joutuvat tekemään itselleen. Romaanin loppusivuilla he istuvat jokivarren sukutalon pihassa ruumislaudan päällä ja yrittävät nähdä tulevaisuuteen syksyllä 1944, jolloin Suomen jatkosota oli juuri loppunut.
Pasurin suvun naiset olivat kukin vuorollaan määritelleet oman ihannevaltionsa, Eedeninsä, ja joutuneet vastaamaan samoihin kysymyksiin: Voiko rakastaa niitä ihmisiä, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä? Onko ainoa oikea totuus – Elvi Sinervoa vapaasti lainaten – meille ihmisille natisevat kainalosauvat, koossa pitävät käärinliinat?
