- Taustoja
Lähetin 90-luvun puolivälissä kolmelle arvostetulle kustantajalle tekstinipun. Ajatuksena oli, että kun eläkeikä lähestyy, suhahdan seuraavaan duuniin. Siihen aikaan aina kustannusfirma lähetti juu tai ei – vastauksen. Kesti puolitoista vuotta, ennen kuin kyselin ensimmäiseltä käsikseni perään. Siitä ei kuulemma löytynyt jälkeäkään. Muutaman päivän kuluttua luetun näköinen nippu kumminkin palautettiin monin kiitoksin ja parannusehdotuksin. Se oli lepäillyt jossain kustannustoimittajan huoneen sivuhyllyllä ties mistä syystä.
Toiselta kustannustalolta tuli kysyttyäni palaute saman tien: Kaksi sivua pitkä erittely, korjausehdotukset ja kehotus sen jälkeen palata asiaan. Alla oli usean toimittajan nimikirjaimet.
Kolmannelta kustantajalta ei sitten kuulunut inahdustakaan.
Ajattelin, että antaa olla. Edelleen oli aikaa eläkeikään sen verran, että kävin iltaisin nopean hirsirakentamisen kurssin – ja rupesin pykäämään vähän toisenlaista tapaa viihtymiseen ja itseni kiireisenä pitämiseen. Kun tönö oli valmis, vanha kirjoittamisen himo iski taas. Kirjoitin ilman kummempia päämääriä. Ja sitten soittikin pienkustantaja, joka oli kiinnostunut tietämään, olisiko minulla muuta novellimateriaalia kuin se yksi tai kaksi novellia, jonka hän oli lehdessä nähnyt. Oli, muutama sata.
Ja sitä rataa syntyivät Turbator-kirjani: kolme novellikokoelmaa ja kaksi romaania.
Viimeisen novellinipun sain kahdeksan vuotta sitten hät’hätää puihin, Turun messulavallekin oli tarkoitus kiivetä. Äkkiä elämä iski turpaan ja heitti toisenlaisiin, vaikeampiin askareisiin. Velvollisuus kutsui raadollisempiin töihin.
Vaan mihinkäs intohimo koskaan on sammunut, ennen kuin on palanut tuhkaksi. Tuhkausta odotellessani tutustuin kääntäjä – runoilija Riikka Uhligiin. Ja kirjailija Timo Stoltiin. Ja koko Pasi Luhtaniemen pomottaman Tarinavirran toimituskuntaan.
Tuli korona, Suomi meni lukkoon. Jotenkin oli saatava aika kulumaan. Minulle luontaisin tapa viihtyä on lukeminen ja tiedon kartutus. Pohjaton uteliaisuus ja pirullinen sinnikkyys. Halu haastaa itseäni. Sopivasti törmäsin lapin kieliin. Opiskeluaikanani olin joutunut suomen sukukielet jo kertaalleen kahlaamaan. Nyt tie jatkui opiskelemaan saamelaishistoriaa ja koluamaan täsmätietoa pohjoisen maisemista ja niistä ihmisistä, jotka töyttäsivät uniini.
Lueskelin päiväkirjojani ja vanhoja käsiksiäni vuosikymmenien takaa. Ne ovat sikin sokin vanhassa koulun rulokaapissa tekniikkakamarini nurkassa. Kuinka ollakaan! Päiväkirjani sivuilla (olin kirjoittaessani noin 15-vuotias) törmäsin ajatuksiini silloin maailmassa käynnissä olevista sodista ja toisinajattelevien vainoista. Joku mummulan pitäjässä tapaamani inarilainen varusmies oli saanut kohtuuttoman paljon minua aprikoimaan. Hän siirtyi väkisin uniini ja tekstiin mukaan ja valloitti kokoansa suuremman osan tapahtumissa. Siinähän hän, Andte-Ode. Hän löi minut ällikällä vuosikymmenien jälkeen toisen kerran.
Hyvin kauan sitten olin menossa Jäämerelle pitkin Käsivarren Lappia. Eiköhän vain istunut tunturin rakkalouhikossa nuori saami.”Mitäs tänne tulit? Meillä ei ole mitään sinunlaisillesi”, sanoi. Kohtaaminen on vaivannut minua vuosikymmeniä. Ja se tainnuttava katse. Muutama vuosi myöhemmin (edelleen alaikäisenä) tapasin Niinisalon lavatansseissa inarilaisen koltan (varusmiehen), opettajan, jonka nimi oli Antti (Ante-Ode?). Kummallinen kohtaaminen, kohtalokas suorastaan. Tuli kirjatuksi päiväkirjaan tämäkin tapaaminen.
Vanhoja sukuni albumeja selatessani löysin Sallassa asemamiehenä Lapin-sodan aikaan toimineen Erkki-enoni kuvia. Komea mies, parimetrinen, ja aina lapinpukuinen nainen sylissään. Ja kas, tekstiini käveli tulitukkainen Eerikki. Maagis-realistinen matka toisenlaisuuteen on kerrottava, tullessaan sanoi.
PAKKOMUUTTO alkaa ”minän” ja lapinmiehen tapaamisesta. Tavallaan siinä on aika pitkälle sekä tyyli että sanoma että juoni lukijan silmille prologina. Erilaisten rakkauksien, pakojen ja pakkojen vaiheet oli pantava paperille. Pakonalaisten tarinassa riittää käänteitä loppumetreille, aina epilogin yllätyksiin asti. Minkä minä kirjaajana voin: mahdoton ja mahdollinen oli kierrettävä.
Kirjoittamisen aikana minulle kävi niin kuin aina: Tunsin olevani tosissani. Tunsin olevani kadoksissa. Joten ”minä” on nimetön. Hänhän on koko ajan muutoksen tilassa, etsii itseään ja paikkaansa. ”Nimetön nainen.” Minähän siinä.
Jos ikinä ehdin ja viitsin, seuraavassa osassa selviää, miksi. Monet muutkin ”miksit” avautuvat. Kuka onkaan PAKKOMUUTON Eerikki? Kuka Pekka? Ja kuka on ”minä”, tarinan kertoja?
Ja korona-aika jatkui ja jatkui. Piikki piikiltä erakoiduin, kun käskettiin elää hiljaksiin. Kirjoittamista ei sentään kielletty. Eikä muistelemista.
”Ja tietysti meitä aluksi ihmeteltiin.”
Se vaara, kiima, polte, intohimo, kolmiodraama …
Se suo – jänkä – tunturit – metsä – virtaava vesi … vesi ja tuli… paahtava auringon puna ja syksyinen maaruskan väri …
- Mutta se otsikon pääasia? Miten päädyin BoDiin?
Kävin läpi satoja potentiaalisia kustantamoja. Ei tuntunut tekstini sopivan oikein minkään kustantamon esittelyn edellyttämään raamiin.
Eniten kaivattiin dekkareita, nuorisokirjoja, chiclittiä ja hyvän mielen kirjoja (feelgood), opaskirjoja (leivonta, salaatit, mielenterveys, miten selvisin avioerosta, vohveleita ja hunajaa, hevoshoitoa, puutarhurin unelmia, seksivinkkejä kokeilunhaluisille, alkoholismista selviytymistä).
Pehmennystä oli haussa. Aivot narikkaan ja laiturinnokkaan! Kivaan kääreeseen kietaistuja selviytymistarinoita kuulemma kansalle on tarjottava, koska ensin korona, sitten Ukraina ja Venäjä (ja tätä kirjoittaessani vielä Trumpin korva ja Kamalan nauru!)
Valitsin taas (maagiset) kolme nimeltä tuttua kustantamoa. Luin niiden kuvaukset. Niinpä lähetin käsikseni näille kustannustaloille maaliskuussa 23. Jäin hötkyilemättä odottamaan kolmen tai kuuden kuukauden päästä luvattua juu-ei-korjaa-viestiä.
Kului vuosi, oltiin keväässä 2024. Yksikään kustantaja ei ollut vastannut. Netin kirjallisuusryhmistä lueskelin, että muille satoi hylsyjä useita päivässä. Minulle ei Kolmesta Talosta kuulunut pihaustakaan.
Kumpujen unohduksen öistä mieleeni nousi kaukainen muisto. Joskus nuoruudessani olin jo ollut tässäkin tilanteessa. Kaksi kustantamoa (WW ja Gummerus) yhdistyivät, toisen tunnettu pomokin jäi työttä, minun jo julkisesti kustantamon paperilehdessä mainostettu teokseni ei ilmestynytkään. (Oli muistaakseni dekkari arkkitehdistä ja gryndereistä.)
Ei jaksa enempää kustannustalojen kanssa. Sitä veivaamista edessä kuitenkin olisi ollut.
Olen aina ollut nopeiden käänteiden ihminen. Sählääminen ja hidastelu stressaa. Horioppia! komensin itseäni. Pitkällinen työ takana, sääli heittää laatikoston pohjille perikunnan päiviteltäväksi: ”Voi, Liisa, minkä meille teit!” Ja paperiroskaa romulavalle.
Mitäs niitä muita väyliä onkaan … Jotain yksinkertaista ja nopeaa. Kyllästytti jo maagisrealistinen rakkaus ja Kittilän jängän maaruskassa kahlailu. Kynä pyöriskeli sormissani.
Siispä … Teksti saisi kelvata 35 vuotta lukion äikänopena viruneelta. Tosin taas olisi opeteltava uudet asiat tietotekniikasta ja viestinnästä ja sopimuksista ja ties mistä. Minulla ei koskaan ole ollut taipumusta konttoristin, nupinnäprääjän tai koodarin hienoviilaajaksi.
Onneani vauhdittamaan löytyi muutamia kirjani alkulehdilläkin kiitoksin mainitsemiani ihmisiä. Erityisen korvaamaton tsemppaaja ja tekniikan avustaja on ollut kirjailija Timo Stolt.
Jaa että kallista?
Olen minä hullumpiakin rahanreikiä tukkinut kuin intohimoni paikkuun vaatimia. Kerran melkein ostin koko kirkon Varsinais-Suomesta. Peruuttaja en ollut minä.
Minulla on hyvä kielitaito. Olen perkeleellisen kestävä. Näin vanha tietää jo riskit, taitonsa ja tahtonsa. Pannaan eläke kiertoon! Vieköön BoD siemenperunatkin pellostani.
Perinteisiä kustannustaloja en muutenkaan enää arvosta. Voi Tammikin – minkäs teit uudeksi kääntyessäsi. Koko kustannusala seisoo savijaloilla. Eletään uudenlaisen aikakauden kynnyksellä. Jep jep.
Ja voihan Vapaus. En myy itseäni nytkään. Kahdelle tusinalle lukijalle tänään kirjoitin kirjan hienolle kansilehdelle jokaiselle oman (h)ajatelmani. ”Terveisin minä, Se Nimetön Nainen Lapin maaruskan värisen kannen piiloihin kätkeytyneenä.”
En ole kohtuuttoman kunnianhimoinen. Kirjoittaminen minulle on tärkeätä. Ja lukeminen. Ja sinetti.
BoD teki ensin yhden ns. näytekirjan minulle. Joo – kelpasi, ihan hyvä suorastaan. PAKKOMUUTTO. Ja pakko seuraavan puolitekoisen teoksenrääpäleen on olla KUOLINKIERTO.
Tässä seistään ja on heinäkuun viimeinen päivä ja minä pesen terassini mattoja ja seurustelen naapurieni ja kylään poikenneen Vanhan Heilan kanssa – hänetkin löytää romaanistani tarkkasilmäinen.
PAKKOMUUTTO seilaa missä seilaakin. Printtinä ja E-kirjana.
Taidan lähteä omenapuun alle vielä juomaan kupposen hunajakahvia ja sitten heitän ämpärillisen kylmää vettä niskaani.
https://kirjakauppa.bod.fi/pakkomuutto-liisa-keitaanpaeae-9789528086826
Täältä näkee myös lukunäytteen
- BoD, kertauksena:
BoD painattaa sen kirjan, jonka haluat, vaikka vain yhden kappaleen.
Sinä olet oman tekstisi pomo. Halutessasi Bod antaa apua, vinkkejä, erilaisia palveluja kirjoittamisen eri vaiheissa ja markkinoinnissa.
Hintalaskurista näkee selvästi, mitä erilaiset vaihtoehdot maksavat.
BoD antaa ISBN-tunnuksen, sinä valitset palvelumuodon. Myös E-kirja saa ISBN-tunnuksen.
BoD huolehtii tiedot kirjasta kauppoihin, verkkokauppoihin ja kirjastoille.
Yhteydet pelaavat melko hyvin BoDiin, tilaukset vievät sovitun ajan (lyhyen). Annat siis BoDille oikeuden painaa ja myydä kirjaasi. Voit tietysti myydä ja mainostaa itsekin: Netissä on tilaa + erilaisilla markkinoilla ja tapahtumissa voi kirjaansa tarjota. Minä olen ostanut esim. runokirjoja ja joskus romaaninkin kadulla suoraan tekijän repusta.
Kehun Books on Demandin kirjailijalle suomaa vapautta, joustavuutta ja nopeutta. Työn laatu on hyvä.
Esim. täältä BoDin kautta tuotettuja kirjoja saa tilatuksi:
ablibris
Akateeminen
Amazon
booky.fi
ellibs
Google Play
Prisma
Suomalainen kirjakauppa
Onpahan kiintoisa syntyhistoria kirjalla. Nuoruuden muistiinpanoista nykyaikaiseen kirjantuotantoon. Olisi muuten jännä lukea siitäkin, miten melkein ostit kirkon.