Sanotaan, että mielikuvitusystävä kuuluu 4-5-vuotiaan lapsen kehitykseen. Se ei välttämättä johdu yksinäisyydestä, vaan on osa lapsen kielellistä ja sosiaalista kehitystä.
Alf Wilénin mielikuvitusystävät liittyivät mitä oleellisimmin yksinäisyyteen, eikä hän ollut neljä tai viisi vuotias lapsi, vaan kuudenkymmenenkuuden. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli ollut yksinäinen koko ikänsä. Lukuun ottamatta niitä hetkiä jotka hän oli saanut jakaa vaimonsa Gretan ja kahden lapsensa kanssa. Mutta lapset, kuten he aina tekevät, lentävät maailmalle ja jättävät vanhempansa jakamaan ilonsa ja surunsa kahdestaan. Ja mitä taas Gretaan tuli, niin hänestä Alfin oli vieläkin vaikea puhua.
Alfin yksinäisyys johtui pohjimmiltaan siitä, että hän oli merimies – tarkemmin sanottuna perämies. Hän oli seilannut maailman merillä miltei pojankoltiaisesta lähtien, ensin itämeren laivoilla, mutta myöhemmin kaikilla maailman merillä.
Merellä oli paljon aikaa ja vain vähän tekemistä. Työtoverit tulivat pian tutuiksi ja eräät heistä aina ärsyyntymiseen asti. Alf ei ollut viinamäen miehiä, eikä ainainen kortinpeluukaan kiinnostanut häntä. Tästä syystä hän käytti suurimman osan ajastaan lukemalla kirjoja, ja kirjoittamalla Gretalle pitkiä matkakertomusten kaltaisia kirjeitä, jotka hän sitten postitti vierailta mailta. Lukeminen teki pitkistä työvuoroista lähes siedettäviä.
Näin olisi saattanut jatkua aina eläkeikään saakka, ellei Greta olisi sairastunut syöpään. Aluksi vaikutti siltä, että kyse oli pelkästään viattomasta pesäkkeestä, mutta kun sairaus uusiutui, Alf irtisanoutui työstään ja värväytyi ruotsinlaivalle ollakseen lähempänä vaimoaan. Hän seilasi Suomen ja Ruotsin välillä aina siihen asti, kunnes saattoi jäädä varhaiseläkkeelle.
Kun lääkärit lopulta tunnustivat, ettei Gretalla olisi enää montakaan kuukautta elettävänään, Alf toivoi, että olisi saanut ottaa rakkaan vaimonsa taakan kantaakseen. Greta oli aina ollut niin täynnä iloa, rakkautta ja elämää. Alfin mielestä ei ollut oikein, että Greta oli heistä kahdesta se, joka joutuisi lähtemään ensimmäisenä.
Alf oli kuitenkin kiitollinen siitä, että oli saanut elää elämän yhdessä Gretansa kanssa. Vaikka erossaoloajat olivatkin vaikeita, niin kuitenkin Alfin palatessa kotiin työvuoronsa päätteeksi, oli kuin hän ja Greta olisivat saaneet elää uudelleen nuoruutensa rakastumisen, seurustelun ja hääyön.
Lapsista vain Kalle oli läsnä äitinsä hautajaisissa. Kalle asui Bergenissä ja oli töissä öljynporauslautalla. Vaikka hän kävi aina silloin tällöin kotonaan Suomessa, hän tuli aina yksin. Kalle oli poikamies, eikä hänellä näin ollen ollut niitä lapsenlapsia, joita Greta olisi niin kovin toivonut.
Kallen isosiskolla, Maijalla, sen sijaan oli lapsia vaikka muille jakaa. Kaiken kaikkiaan niitä oli viisi. Hän oli tosin käynyt Suomessa vain yhden ainoan kerran, sen jälkeen kun hän oli muuttanut Yhdysvaltojen Utahiin miehensä kanssa.
Maija ei tullut äitinsä hautajaisiin. Hän oli nimittäin juonut itsensä hengiltä pari vuotta aiemmin, kuten Kallella oli tapana sanoa. Maijan juomisessa ei kuitenkaan ollut kysymys alkoholista, vaan amerikkalaisten kansallisjuomasta.
Nykyisin tiedetään, että sokeri on myrkkyä aivoille, ja kyseisen virvoitusjuomamerkin sisältämä käsittämätön makeutusainemäärä sairastutti Maijan toistaiseksi vain vähän tunnettuun Alzheimerin-taudin muotoon, johon sairastuneilla oli vain kuukausia elinaikaa.
Hautajaisten jälkeen Alf jäi yksin asumaan suureen taloonsa merellisten muistoesineidensä keskelle, joita hän, hänen isänsä, tämän isä ja isoisä, olivat tuoneet matkoiltaan maailman merillä. Eihän tässä näin pitänyt käydä, Alf ajatteli katkerana. Meidänhän piti elää yhdessä onnellinen vanhuus. Matkustella ja kokea asioita. Se tuntui niin väärältä. Ensin tytär ja nyt vielä Gretakin.
Alf istui päivä toisensa jälkeen verannalla katselemassa kevään tuloa, muuttolintujen paluuta ja Gretan rakastamien kasvien puhkeamista kukkaan. Hän tuskin muisti syödä ja hänen oli reikä toisensa perään kiristettävä vyötään, kunnes housut roikkuivat hänen yllään säkin lailla. Päivittäin hän käveli koulunmäen ylitse hautausmaalle sytyttämään kynttilän Gretan haudalle ja vaihtamaan kukat uusiin edellisten kuihduttua. Hän seisoi tunnin jos toisenkin rakkaansa haudalla kertoen tunteistaan ja ahdistuksestaan, mutta Greta ei milloinkaan vastannut.
Lopulta Alfin ei auttanut muu kuin ottaa itseänsä niskasta kiinni ja laittaa elämänsä uudelleen järjestykseen. Hän oli tullut tilanteeseen, jossa mikä tahansa asia tuntui paremmalta kuin vaihtoehdolta kuin tuijottaa olohuoneen seinätapetteja ja käydä keskusteluja kuolleen vaimon kanssa. Hän kaipasi ennen kaikkea toisen ihmisen läheisyyttä, keskustelukumppania, jotakuta jonka kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut.
Mutta koska Alf asui kaksikielisessä kaupungissa, jo sekin rajasi mahdollisuuden ystävystyä vain puoleen väestöstä. Oli hankalaa lähestyä ihmistä jonka sanonnat ja vitsit eivät yksinkertaisesti vain auenneet, ja joka luki eri lehtiä ja kirjoja, ja katsoi aivan eri televisiokanavia, kuin mitä itsellä oli tapana. Ja joka oli kaiken lisäksi käynyt eri kouluja kuin hän itse.
Kun Alf oli nuori, hänellä oli mielestään paljon ystäviä. Silloin sitä kuvitteli, että ystävyys jatkuisi läpi koko elämän. Että vielä eläkkeelläkin saattaisi istuskella pursiseuran terassilla nauttimassa kupposen ystäviensä seurassa muistelemassa menneitä, parempia aikoja.
Tämän vuoksi Alf oli eläkkeelle jäätyään ottanut yhteyttä vanhoihin ystäviinsä. Petteriin, josta ja nuorena näki, että hänestä tulee arkkitehti. Heikkiin, joka kaikkien yllätykseksi valmistui opettajankoulutuslaitoksesta samana vuonna kuin Saara. Rainer, josta tuli autokauppias, kuten isänsäkin. Kalle osoitti jo nuorena taipumuksia ruoanlaittoon, ja kokki hänestä tietenkin tuli. Merja meni ensin naimisiin seinäjokisen kanssa ja erottuaan muutti asumaan Lapualle. Jukka katosi maailmalle, eikä hänestä kuultu mitään, ennen kuin joku tiesi kertoa hänen asuvan Tukholmassa.
Alf kävi tapaamassa heitä kaikkia, jopa Jörgeniä, joka oli muuttanut Saksaan. Hän vietti yhden illan jokaisen seurassa menneitä muistellen. He nostelivat maljoja ystävyyden kunniaksi, ja ainakin Alfilla oli hauskaa, ja jollakin mystisellä tavalla kuluneet vuodet katosivat ja heistä tuli nuoria jälleen. Mutta vain yhdeksi illaksi. Aamulla kun kotiinpaluun hetki koitti, taika oli haihtunut.
Kukaan vanhoista ystävistä ei ottanut jälkeenpäin yhteyttä Alfiin, muutoin kuin Facebook-onnittelujen ja joulutervehdysten muodossa, saati sitten, että olisi poikennut tapaamaan Alfia tämän suureen taloon, jossa oli vierashuoneita yllin kyllin. Kaupunkiin, joka oli yksi maan tunnettuja turistikohteita.
Jukan pikkuveli Olle ja hänen helsinkiläisvaimonsa Aino olivat ainoat joihin Alf piti säännöllisesti yhteyttä, sillä he sattuivat asumaan kaupungissa, vain muutaman korttelin päässä Alfin talolta. Hän otti tavakseen poiketa pariskunnan kotona aina silloin tällöin. Varoittamatta etukäteen. Astuen vain sisään ovesta, kuten hänen nuoruudessaan oli tapana.
Kanssakäyminen jatkui jonkin aikaa, huolimatta siitä, että Alfille jäi joka käynnin jäljiltä tyhjä olo. Hän jäi miettimään, miksi oli ylipäätään vaivautunut menemään.
Kun oletettu ystävyys pysyi yksipuolisena, eikä milloinkaan jatkunut iltapäiväkahveja pidemmälle, Alf päätteli, että hän oli loppujen lopuksi vain ei toivottu vieras. Siksi hän lopetti vierailukäynnit, vaikka se pahalta tuntuikin.
Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksi, että ajat olivat muuttuneet ja Helsingissä tavat olivat toisenlaiset. Tai mahdollisesti Alf oli luonteeltaan turhan sosiaalinen. Sotkeutui kutsumatta toisten elämään oman käden oikeudella – lupaa kysymättä.
Sanotaanhan, että suomalaiset ovat luonteeltaan jäyhiä ja, että tuntemattoman on heihin vaikea tutustua, saati sitten ystävystyä. Mutta eihän Alf mikään tuntematon ollut, vaan nuoruuden ystävä. Siitä syystä hän päätteli, että vian täytyi olla hänessä itsessään.
Joitakin vuosia myöhemmin Olle ja Aino muuttivat Helsinkiin, Ollen jäätyä eläkkeelle, eikä heitä sen koommin näkynyt niissä maisemissa. Mikä varmaan oli vain hyvä asia.
Ehkä minun pitäisi mennä mukaan jollekin kansalaisopiston kursseista, Alf ajatteli. Pienessä kaupungissa kurssien määrä ei ollut suuren suuri, ja sekin vähä oli jakautunut kahdelle eri kielelle. Käytyään läpi tarjonnan, hän tuli siihen tulokseen, että hänenlaiselleen ollut ei ollut syksyn valinnoissa tarjolla mitään sellaista, joka olisi innoittanut aloittamaan opiskelun.
Rivitanssi, eikä sen puoleen mikään muukaan tanssi ollut hänen juttunsa. Italian kielen oppiminen veti puoleensa yhtä vähän kuin japanin. Saviesineiden dreijaus oli jollain tavalla suttuista puuhaa, eikä myöskään hitsauksen alkeet saanut hänen mielenkiintoaan heräämään.
Vaikkei Alfilla ei kädentaitoja liiemmin ollutkaan, hän oli vuosia aiemmin ollut mukana rakentamassa pienoismallia kuuluisasta purjealuksesta. Eläkkeellä olevat merenkävijät olivat lyöttäytyneet yhteen ja toteuttaneet hankkeen kaupungin 350-vuotis juhlallisuuksien kunniaksi.
Se ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut mikään pienoismalli, sillä se oli niin kookas, että sen ympärille rakennettiin kahvila, joka sai nimensä aluksen mukaan. Sisällä rakennuksessa sen mastot viistivät kattoa ja keulapuun alla pitkän miehen piti kumartua. Kahvilasta tuli turistinähtävyys monien vuosien ajaksi, paikka jossa vanhoilla merenkävijöillä oli tapana kokoontua.
Sittemmin kahvila muutettiin ravintolaksi, ja kun yritys teki konkurssin, sen tilalle tuli kebabpitseria ja vielä myöhemmin kiinalainen ravintola, jota aikanaan seurasi kaljakuppila. Baariyrittäjän mielestä laivanrumilus, vei liikaa tilaa maksavilta asiakkailta ja kaiken lisäksi keräsi pölyä ja roskia, ja hän poistatti sen omalla kustannuksellaan ja tiettävästi moottorisahaa apunaan käyttäen.
Alfille ehdotettiin, että hän lähtisi mukaan merimuseon tuki yhdistykseen, ja hän jopa harkitsi asiaa. Kun hänelle selvisi että museon johtaja oli ranskalainen, joka puhui suomea vain välttävästi, hän päätti kieltäytyä. Mitä ranskalainen voi tietää suomalaisen merenkulun historiasta, hän ajatteli, lainkaan väheksymättä ranskalaisen merenkulun vuosituhantisia perinteitä. Somalinainen joka työskenteli museokaupassa, puhui kyllä täydellistä suomea sekä varmaan neljää viittä muuta kieltä, muttei hänkään oikein sopinut siihen idylliseen kuvaan joka Alfille oli suomen merenkulun historiasta muodostunut. Tervan tuoksu oli vaihtunut toisenlaisiin tuoksuihin, joista Alf ei osannut päätellä mitä ne olivat.
Nuorena miehenä Alf oli harrastanut veneilyä, kuten muutkin kaupungin nuoret. Hän jopa harkitsi ostavansa itselleen puisen purjeveneen. Sellaisen kuin vanhoina hyvinä aikoina, ei mitään kuttaperkkapaattia. Mutta asia jäi pelkän pohdinnan asteelle. Alf huomasi, ettei hän enää tuntenut samaa paloa kuin silloin ennen, jolloin halua päästä maailman merille ruokki purjehtiminen kotikaupungin vesillä. Hän oli kokenut kaiken sen, minkä merimies merellä kulkiessaan voi kuvitella kokevansa.
Sitä paitsi perinteikkään pursiseuran laiturissa ei enää näkynyt puusta ammattitaidolla rakennettuja kuttereita ja jahteja, joita ranta oli täynnä Alfin nuoruudessa. Jälkimmäiset olivat muuttuneet kiiltäväpintaisiksi muskeliveneiksi, joilla ei yhteisestä nimestään huolimatta, ollut mitään tekemistä esikuviensa kanssa.
Alf oli jo pitkään pohtinut sitä, että seuran nimi tulisi vaihtaa johonkin toiseen, sillä purjehtijoita sinne ei kovinkaan usein eksynyt. Ja vaikka eksyikin, niin ne olivat poikkeuksetta kaikki niitä sellaisia Kap Hornin kiertäjiä, jotka kiersivät kuuluisan niemen mahdollisimman kaukaa.
Puhuessaan yksinäisyydestään poikansa kanssa, tämä oli ehdottanut isälleen, että hän menisi Tinderiin. ”Eikös se sellainen ole vähän muun kaltaiseen suhteeseen tarkoitettu kuin ystävyyssuhteeseen”, Alf oli vastannut.
Ei hänellä ollut mitään naisten seuraa vastaan, päin vastoin. Merimiehenä hänellä oli siitäkin asiasta kokemusta. Mutta hän ei halunnut korvaajaa Gretalle, ainoalle naiselle jota hän oli rakastanut.
Alf oli kuullut, että ystäviä saattoi hankkia myös virtuaalisena. Oli kuulemma ihmisiä, joilla oli virtuaalinen tyttöystävä. Siihenkö maailma oli menossa? Ehkä jonain päivänä oma minä korvataan virtuaaliminällä, jolla on virtuaaliperhe, ja joka elää virtuaalielämää. Hän ei halunnut olla näkemässä sen kaltaista tulevaisuutta. Hän oli vanhan kansan miehiä.
Kun aikaa kului ja kaupunkilaiset näkivät Alfia yhä vain harvemmin. Tosin kukaan heistä ei kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota, olihan hän elänyt suurimman osan elämäänsä poissaolevana merellä ollessaan.
Alf eli sulkeutuneena suureen taloonsa seuranaan Gretan vanha tietokone, jolla hän oli alkanut luoda itselleen joukoittain mielikuvitusystäviä. Alf kirjoitti paperille heidän tarinansa, heidän surunsa ja ilonsa. Jotkut tarinoista olivat onnellisia, jotkut toiset surullisia. Joskus hän nauroi kirjoittaessaan hauskalle sattumukselle ja toisinaan kuivasi kyyneleen poskeltaan.
Oli öitä, jolloin Alf pohti aamuyön tunneille saakka jotain tavanomaisen mutkikkaampaa juonenkäännettä nukahtaen lopulta levottomien ajatusten täyttämään uneen. Toisinaan hän ei muistanut syödä, seikkailun vetäessä hänet mukaansa tuntemattomille vesille ja vieraille maille.
Tarinoita kasautui kirjoituspöydän kulmalle Gretan valokuvan viereen nippu toisensa perään. Mutta kenelle hän tarinoitaan kirjoitti? Itselleen tietenkin – kenellepä muulle.
