Metsän tuoksu tuntui voimakkaana sateen jälkeen. Puiden oksilla kimalteli pisaroita. Miten elävältä kaikki tuntuikaan, nyt kun vesi oli herättänyt luonnon ja sen kaikki pienet ja suuret olennot. Veden kyllästämiä hämähäkinverkkoja näkyi siellä täällä. Kasvit kiipesivät kohti taivasta, kurottivat lehtensä ylöspäin. Suopursun huumaava tuoksu leijui nenään. Askel askeleelta mies kulki eteenpäin ja tunsi kuinka ajatukset vapautuivat, leijuivat mielessä kuin pilvet konsanaan, ilman pakkoa tai vaatimuksia. Oli vain hän ja tuo aamuinen sateen jälkeinen metsä. Mitään se ei odottanut. Ei kysynyt, mitä teet täällä eikä luonut ikävää katsetta mieheen, joka askelsi sen pehmeällä pohjalla. Oli hyvä ja kevyt olla. Kaikki arkiset huolet tuntuivat olevan niin etäällä, kaukana horisontissa, missä auringon säteet vangitsivat ne paikoilleen. Niiden kuorma ei painanut miehen hartioita, ei nyt, kun hän oli niin voimakkaasti läsnä itselleen ja metsälle.
Vastaan tuli suo. Se huokui kosteutta ja elämää. Askeleet painuivat syvemmälle. Suon syli oli haasteellinen, mutta silti ystävällinen. Pehmeä rahkasammal painui jalan alla. Taivaalle ilmestyi korppi. Se kaarteli miehen yläpuolella ja sen mustat kiiltävät siivet halkoivat ilmaa kuin kirjoittaen näkymätöntä runoa. Se runo kertoi viisaita sanoja. Totuuksia elämästä ja sen ikiaikaisista kysymyksistä. Korppi oli viisas lintu. Mies tiesi sen. Se oli lintu, jonka ihmiset olivat joskus tuominneet pahaksi ja johon liittyi merkillisiä uskomuksia. Korppi oli viestintuoja. Ihminen, joka ymmärsi sen tuoman viestin, oli ihminen, jolla oli erityistä herkkyyttä. Miehellä oli. Hän tiesi sisimmässään, että hyvyys ja pahuus olivat asioita, jotka vääjäämättömästi kietoutuivat ihmismieleen, halusipa sitä tai ei. Kuitenkin, oli omassa itsessään, kummalle antaa valtaa elämässään. Antaako pahojen ja katkerien ajatusten kylvää siementään mielen maahan, vai antaako hyvien ja hedelmällisten ajatusten levittäytyä ja rakentaa mielensä kodin perustukset. Sillä ihmisellä on mahdollisuus valita. On mahdollisuus pysähtyä risteyksiin ja tutkia mielessään, mitä polkua lähtee kulkemaan. Joskus valinta voi olla väärä ja sen huomaa vasta harhaillessaan eksyksissä pimeällä liejuisella tiellä. Sitten tulee uusi risteys, joka antaa mahdollisuuden päästä kantavalle tielle. Mahdollisuus pitää vain huomata, sillä riutuessaan eksynyt ihminen on heikko ja epävarma. Valo voi olla vain pienen pieni pilkahdus pimeydessä, mutta se on kuin majakka, jota seuraamalla löytää itsestään ne voimat, jotka tarvitaan nousemiseen ja mielen kodin rakentamiseen. Se koti ei ehkä tule koskaan täysin valmiiksi, sillä heikot hetket särkevät ikkunat yhä uudelleen ja murentavat jo kertaalleen rakennetut seinät, mutta jos pohja on kestävä, se ei romahda kokonaan.
Mies pysähtyi keskelle suota, joka kätki sisäänsä hiljaisia ja pieniä tarinoita. Mies tunsi sydämensä sykkeen voimakkaana, katse hakeutui metsänrajaan. Siellä liikkui jokin. Tumma hahmo vasten syvänvihreää kuusikkoa. Mies tiesi, mikä se oli. Hän tunsi sisällään häilähtävän jännityksen, pelon ja uteliaisuuden sekoituksen. Tuo olento tiesi hänestä, se oli aistinut hänet jo kaukaa. Suurena ja arvokkaana se katseli ja haisteli valtakuntaansa. Metsän kuningas. Siinä suon keskellä seistessään mies tunsi olevansa kuin näytteille asetettu ja juuri paljastettu patsas. Paljas ja haavoittuva tuon olennon tietävien aistien ulottuvissa. Mitä liikkui kontion mielessä? Ajatteliko se jossain tiheän turkkinsa alla jotakin? Karhu liikahti verkkaisesti, kääntyi sitten ja katosi näkyvistä synkkään metsään. Mies tunsi taas jalkansa ja kätensä, veti syvään henkeä ja hetken pysähdyksissä ollut ajatus kulki taas selkeänä. Karhu ei halunnut hänelle pahaa. Se oli vain todennut miehen läsnäolon ja jatkanut sitten omaa elämäänsä. Pienen hetken he olivat olleet vastakkain toistensa tietoisuuden kanssa. Kumpikin tahollaan tuntien alkukantaista tunnetta kohtaamisesta. Karhu oli tehnyt päätöksen ja väisti, palasi syvänvihreään maailmaansa. Mies tunsi arvostusta sen päätöksestä. Joskus on viisasta väistyä, säästyä konflikteilta, säästyä turhalta voimia kuluttavalta vihalta. Vaikka tietäisi voimansa ja kykenevyytensä satuttaa toista. Se on viisautta.
Mies jatkoi matkaansa ja tunsi askeltensa kevenevän. Kova maa tuntui jo jalkojen alla, suo jäi taakse ja sen syvien tummien lampien pinta jäi väreilemään hyönteisten leikkiessä pinnalla. Aurinko kurkisti pilven takaa, pieni tuulenvire toi mieleen puhtautta ja raikkautta. Metsä otti vastaan niin kuin aina ennenkin. Sen puut kohosivat ylös ja varvut peittivät hengittävän maan. Kaatunut puunrunko odotti, että kulkija pysähtyisi lepäämään. Mies istahti sille ja nosti repun selästään. Oli helppo olla. Tietäen, että metsän viisaus kulki yhtä matkaa omien ajatusten kanssa. Ei tarvinnut muistaa, mistä oli lähtenyt tai mihin oli menossa. Saattoi vain olla olemassa itselleen. Niin kuin korppi ja karhukin, nuo viisaat olennot, jotka elivät sovussa metsän kaikkeuden kanssa, ilman turhaa taakkaa. Ihmisenkin tulisi pyrkiä siihen, ainakin hetkittäin. Aina se ei onnistu, on liian vaikeita ja monimutkaisia ajatuksia, jotka kasvattavat mustia versoja, jotka kietoutuvat mielen sopukoihin. On liian raskaita hiljaisia öitä, joiden syvyydessä ihminen ui toivottomana. Tuskan ääretön meri, jonka aallot lyövät vasten kasvoja, suolan kirvellessä avonaisia haavoja. Kaikki voi tuntua menetetyltä, rikkinäiseltä ja hajonneelta. Kärsimyksen kautta voi opetella tulemaan vahvemmaksi ja täydemmäksi, itsestään se ei tapahdu. Se vaatii työtä, eikä ole helppoa, mutta oppiminen harvoin onkaan. Se on oman rajallisuuden tunnistamista ja keinojen löytämistä, oivaltamista. Elämässä on vuoria ja laaksoja. Välillä joutuu kiipeämään kädet verillä, kunnes pääsee tarpeeksi ylös nähdäkseen valoa, on hetken sinut itsensä kanssa. Sitten tulee pudotus. Joskus se on hiljainen laskeutuminen hämärään alankoon, joskus nopea romahdus kiviseen rotkoon. Mutta sieltä alhaalta on noustava taas, kerättävä voimanrippeet ja tartuttava vuoren seinämään. Mies tietää tämän, vaikka nyt tuossa metsän sylissä, havuntuoksuisessa kevyessä hetkessä, tuo ajatus onkin vain etäinen aavistus, kuin pieni tumma pilvenriekale sinisellä taivaalla.
