Työkaveri pyysi minut kävelylle, mikä oli hyvin epätyypillistä. Ajattelin asiaa liikunnalliselta kannalta. Mikä ettei! Oli maaliskuun pahin rospuuttokeli, joten puin lämpöeristeeksi  mohairlangasta kudotut pitkikset ja Sokoksen alelaarista hankkimani lämpöpaidan. Päälle vedin tuulipuvun.
Mies odotti kadunkulmassa, naputteli kenkänsä kärjellä ränniä. Rännikourussa oli jo aikamoinen kasa nyrkin kokoisia jäälohkareita. Mies näytti oikein siistiltä siinä liukkailla nupukivillä. Keväisessä ahavassa heilahteleva katulampun kupu hinkkasi miehen naamalle raitakuviota.
Kävelimme kaupunginpuistoon, jossa mies yritti johdattaa minut vanhaan huvimajaan. Majan edusta oli kuitenkin yhtä jäinen ja liukas kuin torin vierustan katu. Aikani suditeltuani kommentoin muistaakseni jotain huvimajan kunnosta ja puiden kasvamisesta jokinäkymän eteen.
Mies puolestaan koetti jallittaa keskustelua seuraavaan kesään. Se oli kummallista, koska emme yleensä puhuneet tulevaisuudesta. Minä olin aina sanonut miehelle eläväni tätä hetkeä, en menneisyyttä enkä tulevaa. Tosin edellisellä kerralla olin maininnut todennäköisesti muuttavani toiselle paikkakunnalle kohta puoliin. Onhan naisen elämässä näitä välikausiheppuja. Ja jos suru iskee puseroon, laastarisuhteet lämmittävät seuraavaan etappiin asti.
Sitten jatkoimme kävelyä. Mies esitteli minulle jotain vanhaa rakennusta, jonka kuulemma aikoi hankkia. Hän kääntyi minuun päin, hidasti vielä entisestään kulkuansa, katsoi odottavasti suoraan silmiini. Kommentoin taas talon kuntoa ja muistutin remonttiarviosta. Jotain yleistä sanoin myös alueesta. Lähikauppa oli Sale, ja jonkin suunnan kirkko näkyi kadun toisessa päässä. Talon harjalla olevan ristin poikkipuulla tasapainotteli mustavaris. Semmoisia vanhoja talonröttelöitä koko kadun pituudelta, kadun asvaltissa isoja lohkeamia.
No juu, kesällä varmaan puissa oli lehdet ja naakkoja pihapuskissa rääkymässä. Katuvarsilta melkein voi kuulla murrosikäisten kersojen viriteltyjen mopojen vinkaisut ja tenavien ja niitten äitien suuriäänisen neuvottelun pastaruuan jälkeisestä jäätelöstä.
Loppumatkan mies oli melko hiljainen, veti jalkojaan hitaasti kadunvarsisohjossa, vilkuili sivusilmällä minuun. Pysähtyi kerran vielä, kaarisillalle, sorsien ruokintapaikalle. Mies nojasi kaiteen yli, katseli keväthyhmäiseen veteen. Minä juttelin paikalle osuneen tädin kanssa niitä näitä Suomen talveen unohtuneista pullasorsista ja hyppelin pienten joutsenten askelia sillankaiteesta kiinni pitäen.
Päästiin siitä lopulta kumpikin laiskasti tienmoskaa potkiskellen asuntoni kohdalle. Eipä mies tällä kertaa hinkunut yöksi luokseni. Niitä näitä valitteli, sekoili sanoissa. Moneen kertaan toisti heipat ja samaan hengenvetoon valitteli ilman koleutta ja kirskutteli näytiksi hiljattain valkaistuja hampaitaan. Vihdoin sentään lähti kotiinsa.
Loittoneva miehenselkä peitti ylämäkeen nousevan kadun, kadun molemmin puolin matalia risoja puutaloja, rivissä seisovat lehmukset kalistelivat kaljuja oksiaan. Minä ajattelin, että komea se on, leveäselkäinen ja harjastukkainen.
Luulen, että sinä kevätiltana mies melkein kosi minua.
Oikeastaan kiehtova kertomus – mutta minulle jäi epäselväksi, oliko tämä työkaveri jossain aiemmassa vaiheessa hinkunut päähenkilön luokse yöksi. Vai tuliko henkilölle nyt vain mieleen, että olisihan se voinut. Näin lukijana minulle tuli mieleen, että olisihan mies ainakin voinut yrittää suudella, muttei vissiin rohjennut. Niinkin se joskus menee.