Aidan vierustalla seisoskeli muutamia ihmisiä. Koska kaikki olivat pukeutuneet mustiin, tiesin, että vainajan omaiset siinä jo odottivat. Saattoväki vitkasteli lopullisen askeleen ottamista portin toiselle puolelle.
Milloin olin tavannut nämä seutulaiset? Nuoremman väen ehkä 25 vuotta sitten äitini hautajaisissa. Omaa ikäluokkaa sentään tällä vuosituhannella. Mutta viimeisin tapaamani taisi olla nyt kappelin kellarissa saattojoukkoa odottava juuri eläkkeelle päässyt oman maakunnan mies. Näiden nuorten, tai osan heistä, oli oltava vainajan lapsia miehineen ja vaimoineen.
– Otan osaa, sanoin lähinnä seisovalle. Kättelin. Siirryin eteenpäin.
– Otan osaa.
Ja sitä rataa, kunnes kaikki tulivat kätellyiksi.
– Että näin tässä sitten kävi, sanoi jotakin sanoakseen se, joka ammatikseen muutenkin oli tottunut puhumaan.
Vierestä säesti hänen veljensä, eläkeikäinen mies hänkin. Että näin tosiaan… Vähän yllättävästi kyllä … Lause jäi avonaiseksi. Hautausmaan portilla lauseet jäävät.
– Ei päivää tiedä… Joku yritti muistella loppua. Kirkollisia jutustelijoita tässä joukossa ei tainnut pahemmin olla. Muut paitsi vainaja olivat aikaa sitten eronneet kirkostakin. Liekö kaikkia edes kastettu?
Läheiseltä hiekkakentältä kuului lastenleiriläisten kurssivalmentajan pillin vihellys. Köyliöntietä pyyhkäisi auto. Tomupilvi kiipesi männynrunkoja ylöspäin, alaoksilla pudottautui harmaapeitteiseen mustikkavarvustoon. Kirkkomaan yläpuolella oli lentokoneen jättämä kaarisilta.
– Jos sitten siirrytään kappelin vierelle.
– Aivan  niin. Jos sitten…
Vainajan veli kääntyi ensimmäisenä portin suuntaan.
Kyllä on Veikkokin jo vanhentunut, ajattelin katsellessani hänen vaappuvaa kävelyään.  Niin kai me kaikki. Toisista sen huomasi selvemmin ja aikaisemmin kuin toisista. Antti linkutti jalkaansa. Lonkka tai aivojuttu. Jostain leikkauksesta taannoin puhuttiin. Siitäkin taisi olla jo vuosia.
Marjo tai Maarit tai Maryann piti porttia paikallaan. Niin kuin hautausmaan portti koskaan olisi mihinkään lentänyt.
Aidan vieressä hautuumaan puolella joku nainen keräsi rikkaruohoja muovipussiin. Hän oli jättänyt pienen lapion ja haravan pystyyn hautakiveä vasten. Siirryin ohi kulkiessani vähän sivuun hiekkakäytävältä. En malttanut olla vilkaisematta kiven kultatekstiä. Miehen hauta! Arvasinhan. Syntynyt … jaa, en nähnyt maljakon takaa vuotta. Mutta hiljan kuollut. Laskin, että neljä kuukautta sitten. Aika nuorena meni. Ehtikö olla yhtään päivää eläkkeellä?
Leskellä oli vanhan roosan värinen villatakki, yksi nappi kiinni. Nainen tervehti minua epävarmasti. Ei ollut varma tuntemisesta, mutta hidaskaistalla kulkijoilla on tapana hymyillä surullisesti, rohkeimmat ynähtävätkin jotakin.
Kappelin vieressä ruman työkaluvajan vierustalla on Vanhan Heilan vanhempien viimeinen leposija. Nuorina kuolivat. Ehtivätkö elää onnellisia päiviä? Iso kivi seisoi suorassa, maljakossa ei ollut kukkia. Äitienpäivänä sitten. Tai joulunaluspäivinä havuseppele.
– Kenellä on kukat? Kysyjä oli portinpitelijä Marjo tai Maarit tai Maryann.
– Ne vietiin edeltä, vastasi kappelin portailla seisova seurakunnan  järjestelijänainen. Hänen poskensa leikkautui kahtia hiekkakäytävän päässä näkyvän rautaportin raamatulliseen symboliikkaan. Nenänpäähän ilmestyi avautumassa oleva taosruusu.
Jäin oikeastaan vain miettimään Mattia. Hänestä ei tarina kerro. Kai siksi että hän kuoli. Olisin miekelläni kuullut hänen edesottamuksistaan sen verran että tietäisin, tulivatko nämä ihmiset paikalle hänen vuokseen vaiko vain muodon vuoksi.
Hautausmaat ovat aina kiehtoneet minua. Niissä on jotain mystistä, huolimatta siitä että ne ovat täynnä kuolleiden ihmisten jäänteeitä. Se mitä näemme on kiilloitettu julkisivu hautakivineen, kukkineen ja kynttilöineen. Tätä puolta kuvailit hyvin, vaikka vasta kuopattu Matti jäikin maan poveen unohduksiin.
Tarkoitus oli kirjoittaa lakonisen ulkokohtaisesti. Matin siunaustilaisuudessa olivat läsnä vain ne pakolliset ihan lähiomaiset. Ja minäkertoja viileänä toteajana. Matti oli suomalainen jokamies: mitäs hänestä paljon on kerrottavaa. Näitä itkuttomia länsisuomalaisia surutilaisuuksia. Aikoinaan kuljeskelin paljon vapaa-aikoina hautausmailla, juuri samasta syystä kuin Pau Valent. Yleensä kalmistoissa saa rauhassa muokkailla elämäntarinoita niille ihmisille, joista näiden eläessä ei ole tiennyt mitään.