Onko niin
että ne villiintyvät pimeydessä
luulevat voivansa omia kaiken
mitä keksivät mieliä
että nopeasti ohi valahtava päivä
on niiden altis palvelija
vaikkei kukaan palkitse ketään.
Lyhyet päivät ja pitkät pimeät
ojentavat niille
läpipääsemätöntä energiaa
ilman vastikkeita,
oma puolustuskin rakoilee,
alan liukua lohduttomaan sameuteen
jossa yhä välähtelee kuvajaisia
lapsuuden painajaisista
kun sudet ajavat takaa tai
kun putoaa syvään kuiluun ja
putoaminen kestää ja kestää ja
alhaalla välkkyy synkeä vesi
välkkyy aina yhtä syvällä
yhtä pahaenteisenä.
*
Mutta marraskuu on musta
vaikka sataisi lunta
se piilottaa silmiltä
ei mieleltä
kuin puhtaan valkean lumenkin läpi
kuollut maa
imisi kaiken valon.
©Riitta Komppa
