Kuljen kapeaa polkua ja seuraan hänen varmoja askeleitaan.
Maa on kaukana alla, talot maantiet pellot pilvien sotkemat.
Askeleen päässä kuolema ja edessä polku.
Jos nyt pyytäisin odota ja hän pysähtyisi, näkisinkö enemmän ja kirkkaammin.
Näkisinkö valot taivaanrannassa, minua varten sytytetyt siellä missä on jo yö.
Näkisinkö suuren karhun hymyävän.
Näkisinkö sandaalieni alle, maan ja moreenin läpi. Kivet vierisivät edestäni, kalliot ratkeaisivat antaisivat katsoa lävitsensä.
”Ihminen on vain hyttysen paska maailmankaikkeudessa”, metsänhoitaja vastaisi. Mutta hän vain odottaisi, vaiti.
– Jos siis pyytäisin, nojaisin vain polviini ja kuuntelisin raskasta hengitystäni.
*
Hänen askeleensa olivat aina olleet sovitetut minun askeliini ja minun häneen. En ollut koskaan ajatellut meidän kulkevan juuri näin vasta kun nyt, kun huomasin, että reppu oli alkanut painaa selkää ja sen vasen hihna hiersi. Termos hölskyi puolityhjänä. Olimme pysähtyneet puolirinteessä, viettäneet puolikasta, vaihtaneet puolikkaan sanankin, mutta en nähnyt silloinkaan hänestä enää kuin neljänneksen.
Ovatko kaikki ihmiset yhtä irti kuin minä olen, kiinni vain hänessä, joka oli itse selvästi jo suuremman edessä? Ehjempikin hän on kuin mikään ihminen – eihän ihmisistä kukaan voinut kulkea tällaista polkua yhtä nopeasti, mitään varomatta.
Tai sitten hän on vain mieleni hullu, ja minä tuon hullun narri.
Pysähdyin, en pyytänyt häntä odottamaan. En tiedä pysähtyikö hänkin. Hän vain haihtui, vaikeni kaikilta aisteiltani.
*
Silloin muistin kaikki ne asiat, jotka minun pitää tehdä torstaisin. Muistin kummissani, kuinka järkeviä ja tärkeviä minä tein aina torstaisin.
Maapallo pyörähti allani.
Mikään ei vilahtanut silmieni ohitse. Ei torstaikaan, millään fontilla, ei versaalilla, ei geminalla.
Torstaita ei ollut.
*
On asioita, joista vain linnut tietävät.
On asioita, jotka unohtuvat maan poveen sinä päivänä, kun kivet sulkevat silmänsä ja nukahtavat.
Ihminen voi laittaa niin lintujen kuin kivienkin asiat omaan mahdottomuuksiensa rasiaan ja kätkeä sen salaiseen paikkaan.
Sillä tavalla, pitkien unenäköjen avustamana, säännöllisen ruokailun ja reippaan ulkoilun vahvistamana ihminen voi tavoittaa kaiken itsestään irti päässeen ja kiinnittää sen jälleen.
Tähän tekstiin oli helppo löytää useita sisäänmenoja, samansuuntaisia ajatuksia, Erityisesti tuo, mitä vain linnut tietävät. Miksi oi miksi, minulle on mahdotonta kirjoittaa runoja? Tiivistettyjä, taidokkaita ajatuksia kielikuviin puettuina?
Kiitos PM! – Olen itsekin todella epävarma aina, kun tulee puhetta runosta. Olen jotenkin niin kokonaisten virkkeiden vanki. Tässäkin huomasin kirjoittavani pääsääntöisesti aina subjektin predikaatin ja objektin.
Riikka, olisiko sinulla vinkkejä meille aloitteleville runoilijoille? =)
Muistaakseni Hannu Mäkelä on sanonut joskus, että proosassa on keskeistä tarina ja lyriikassa rytmi. Itse ajattelen, että rytmi on keskeistä myös runossa. Kun kirjoitan runoa, on joku liikkumisen, kulkemisen. tähyilemisen ja etsimisen olo. Sitten sanat alkavat virrata, pulputa ja yllättää. Syntyy jotain, mitä ei tiennyt etsineensä.
Rytmi on kyllä proosassakin ihan ehdoton elementti.
Olen kyllä samaa mieltä. Rytmi ja/tai sen puute paljastaa niin proosassa kuin runossa, mikä toimii ja mikä ei. Varmaan jokainen meistä lukee omia tekstejään ääneen – mutta kuinka moni huomaa, kun joku sana tai fraasi tai rakenne ei sitten toimikaan.
Tää on nyt vähän asian vierestä, mutta minulle joku ehdotti kesällä, että tekisin äänikirjan ja lukisin sen itse. Että minun ääneni olisi juuri sellaiseen sopiva. Epäilen itse, en siis ääneni kelpaavuutta lukemiseen, vaan että koska puherytmini on nopea, niin se voisi vaikeuttaa kuuntelua, jos on tottunut hitaampaan rytmiin. Kannattaisi ehkä todellakin lukea ääneen omia tekstejään ja löytää se sopiva kielellinen rytmi joka sopii omaan proosaan.
Editoin runoa. Tuntui, että tässä oli varaa tiivistää, eli harmaat ovat poistumassa. Vihreällä pari uutta sanaa.
Tämä alkaa olla aika mielenkiintoista. Luin talvella Louise Glückin teosta Uskollinen ja hyveellinen yö. Edelleen epävarmana siitä, mikä on runoa, mikä proosaa tuo kokoelma oli kyllä suorasanaisempaa kuin minun rasiani.
On päiviä, jolloin (kaikki) on kerrottava katkenneina ja vajaina. < Alun seloste on herkullinen: sitä voi leipoa moneen suuntaan. "Tää niitä päiviä on." // Torstai-idea jäi kummittelemaan mielessäni ja pyörimään kielelläni. Siinä osiossa tärkeä on vain 1. virke. Mutta sekin on torso. // Tykkään tuosta askel askeleelta jaksosta/ kohtauksesta/ säkeistöstä/ mikä se onkaan? Sitä olisi mukava vaivata, se vaikuttaa kaikkein merkityksellisimmältä. Siitä saisi novellin.
Tässä kokonaisuudessa on paljon hyviä pien/osia, minusta, harmaat korjauksesi ovat paikallaan.
Nyt kiinnostaisi tietää, mitä Riikka sanoo.