Tarinavirta

Inarista ajoimme Lemmenjoentietä, nyt Profe ratissa, kansallispuistoon saakka ja eteenpäin Valkeaporon lomakylään Menesjärven rannalle. Kansallispuistossa aioimme patikoida seuraavana päivänä, mutta nyt ilta oli tulossa ja nälkä ahdisti. Ajoimme mökkikylään ja saimme avaimet järvenrantamökkiin, jossa oli erillinen saunarakennus. Kävimme hakemassa grilliltä hampurilaiset (poroa ei ollut tarjolla!) ja lämmitimme saunan. Saunan ja iltauinnin jälkeen avasimme siideripurkit ja kaivoin esiin rinkastani annatotahnan, jonka olin tuonut mukanani Kolumbiasta.  Siveltimellä maalasi Profen saunapuhtaalle iholle heimon hedelmällisyysrituualien kuviot, poskille kolme samansuuntaista viivaa, otsaan auringon symbolin, rintaan timanttikuvion ja kolme täplää, jaguaarinsilmät. Käsivarsiin ja selkään pystysuoria raitoja ja käsivarsiin ja reisiin sahalaitaisia siksakraitoja

Profe maalasi ruskeankeltaisella kasvisvärillä minuun samat merkit, lisäksi navan ympärille kolme rengasta Minua huvitti ajatus, mitä mökkikylän siivoojat ajattelisivat lakanoista seuraavana päivänä. Annatosta tarttuu aina vähän väriä, etenkin vaaleaan kankaaseen.

Sinä yönä, kesäpäivän tasauksen aikaan, keskiyön auringon paistaessa viistosti tuvan ikkunasta vuoteellemme, teimme parhaamme. Nautinnollisesti. Uimme aamuyöstä, johonkin aikaan, usvan noustessa veden pinnasta. Auringon säteet siivilöityivät sumun läpi, viistosti, valaisten rannan mäntyjen latvat. Hyttyset inisivät verenhimoisina parvina ja pakottivat meidät lopuksi suojaan pirttiin. Annaton suojaava vaikutus ei yltänyt napapiirin pohjoispuolen lentäviin vihollisiin. Kuivasimme aamunraikkaan ihomme suurilla froteepyyhkeillä ja maalasimme hedelmällisyyden symbolit toistemme kehoihin ja kasvoihin uudelleen. Jatkoimme taikojen tekemisiä. Pohjoisen noitarumpu ja etelän witotorummut, joiku ja viidakon melodiat. Ikivanhat pohjolan taiat yhdistyivät saumattomasti etelän syvään magiaan, luomisen energiaan.

Nukahdimme uudelleen yöttömän yön jälkeiseen aamuun, heräsimme joskus puolilta päiviltä nälkäisinä kuin ahmat ja vedimme nopeasti vaatteet päällemme ja lähdimme etsimään ruokaa. Kahviossa oli voileipiä ja ravintolassa lounasaika, mutta me tilasimme vain maitokahvia ja söimme leipäjuustoa ja hilloja, viimevuotisia, tummaa leipää, savulohta ja kananmunia.

Meillä oli kiire metsään.

Minä olin käynyt Lapissa ainoastaan kerran aikaisemmin kesällä, isän, Märtan, Morganin ja Jasminan kanssa ja tietoni Lapin kasvillisuudesta olivat lähes olemattomat. Carl von Linnén Flora Laponica toisessa kädessä, älykänny, jossa oli kasvien tunnistamissovellus toisessa, suurennuslasi kaulassa hyttysverkkohatun alla ja reppu selässä, johon olin tunkenut pienen kasvipressin, pienet oksasakset, teräväkärkisen istutuslapion ja sopivan määrän ziplock-muovipusseja olin valmis tutkimaan Lapin luontoa. Profella oli toinen istutuslapio, vesipullot, eväät ja kokoontaitettavat retkituolit omassaan.

Profe oli elementissään. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen varpu, jokainen ruoho, jokainen kukka ja jokainen sammal oli hänelle ensimmäinen. Lajiaan. Joitakin hän tunnisti viidakon kasvien kaukaiseksi sukulaiseksi, mutta suurin osa oli kaikesta kasvullisuudesta oli hänelle ensi tuttavuus. Jotkut kasveista olivat minulle aivan tuntemattomia, mutta puronrannan kulleroita kasvoi myös mummin pihassa tähän aikaan, täällä rantaniitty oli keltaisenaan niitä.  Profe poikkesi patikkapolulta taputtelemaan ikivanhojen honkien runkoja, kuuntelemaan synkkien kuusien huminaa iltatuulessa, silittelemään koivujen silkkisiä runkoja, hengittämään pohjoisen tuoksuja: suopursua, sammalta, klorofyllin kyllästämää ilmaa.