“Ei se satu. Kunhan vähän kirpaisee.”
“No mikäs. Puukkoa sitten vaan.”
Mies oli käynyt ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten. Kolme viikkoa takaperin en tiennyt edes miehen nimeä. Ja nyt minä olin sanomassa, mikä sille on hyväksi.
“Voin minä luetella vielä vaihtoehdot”, sanoin ja ajattelin,ettei asia sanomisesta parane.
Olin painanut töitä putkeen toista vuorokautta. Ohimoilla kalvoi uneton yö ja silmäkulmissa koversi käytäviään teräväkyntinen kipu.
Ketonen, aivan oikein. Miehen nimi näytti olevan Ketonen. Ketonen, Mikko Olavi.
Jokin epämiellyttävä mielikuva pyrki mieleen. Niinpä niin. Joku toinen Ketonen oli yöllä hypännyt maauimalan katolta. Oli tähdännyt veteen, mutta osunut altaan sementtireunukseen. Molemmat vaihtoehdot olisivat olleet yhtä karut lopputuloksen kannalta.
Huoltomiehet olivat illalla tyhjentäneet altaan huoltotöitä varten, aamulla remonttiryhmän piti ryhtyä hommiin. Ja sitten joku myytinmurtaja-Ketonen meni ja ahersi leikkureillaan miehen mentävän aukon uimalaa ympäröivään teräsaitaan, kiipesi ylimmälle tasanteelle ja hyppäsi alas. Kun remonttiremmi tuli paikalle, uimahyppääjä makasi työmaalla. Oli osunut varman päälle. Tuskin oli niillä promilleilla asiaa sen kummemmin pohtinutkaan. Sitä Ketosta ei enää tarvinnut kuljettaa ensiavun kautta.
Silti ei voinut olla ajattelematta, että mieheltä jäi kuusi lasta ja juoppo avovaimo. Nuorin oli FAS-lapsi, astmaa ja korvatulehduksia koko letkalla, neurologisia oireita yhdellä, mutta eihän sitäkään lasta nykyisillä resursseilla edes muodolliseen tutkimusjonoon tungettu.
“Kuinka pian sitä sitten …”
Mies jätti kysymyksen auki. Oli vetänyt jo housut jalkaansa. Nyt katseli kirkkain lapsensilmin minuun. Näin näitä miehiä paljon. Heillä oli silmissään aina sama ilme. Hätä, toivo, epäusko, ilo, suru.
Yleensä vastapäätä istuva ei itkenyt. Niin kovaa asiaa ei eteen tullutkaan, että olisivat ruvenneet itkemään. Ehkä sitten kotona. Vessassa. Makuuhuoneen pimeydessä. En minä tiedä. Mitä nyt ihminen tekee, kun eteen hiipii aavistus lopullisuudesta.
“Seksipuolen pitäisi sujua ihan niin kuin ennenkin. Ei se siihen.”
“Se on tärkeä juttu. Nainen täytyy pitää tyytyväisenä. Keittää paremman aamupuuron.”
“No näinhän se menee.”
Mies tarkisti epävarmasti hymyä suupieleensä tavoitellen: “Näin se on, juu.”
Potilas oli muutaman vuoden yli seitsemänkymmentä. Kertoi ensimmäisellä käynnillä, että oli kahdesti jäänyt leskeksi. Lapsia oli vain ensimmäisen vaimon kanssa, hyvin niillä elämässä meni. Kolmannen vaimon oli löytänyt pari vuotta sitten vanhojen perhetuttujen joukosta. Naisen edellisen miehen kanssa olivat olleet työkavereita. Kaveri oli kuollut eturauhassyöpään.
Ja nyt sitten tälläkin miehellä, Ketosella, oli edessä tavallinen prostatatarina.
Minä istuin pöydän toisella puolella, pyöriskelin tuolissani ja selasin vuoroin netin sivustoja ja silmäsin pöydänkulmalle kerääntynyttä paperikasaa. Olin juuri lupaamassa maanpäällisen taivaan jatkoaikaa tälle Ketoselle. Täyttä miehen elämää vielä monta vuotta. Ehkä eläisi pidempään kuin minä, kun nykyisin ei tiennyt, milloin noutaja tulee rattijuopon hahmossa tai milloin putoaa taivaalta ohjus päähän. Vanhan miehen silmiin jäi toiveikas pilke, pelimies, elämän realiteetit hallussa ja tinkaamisenhalu vielä kova.
Kirjoitin miehelle lappuun ajan, sanoin, että tulee sairaalaan edellisenä päivänä, pois pääsisi niin kuin nopean toiminnan miehet, päivä, pari korkeintaan. Kertasin lääkityksen ja kontrollikäynnit. Mies ehtisi ne kuulla vielä moneen kertaan hoitajalta. Käskin lasikopin naiselta pyytää mennessään ajan. Sanoin, että tavataan taas.
Sovittelin mielessäni yhteen aikoja ja laboratoriotuloksia. Ajattelin mielessäni: tulee jos tulee, miksei tulisi, hyvinkin olisi elossa, todennäköisesti olisi, ellei osuisi meteoriitin radalle.
Minä olin pari miespolvea nuorempi. Katsoin, miten Ketonen nousi tuolin käsinojista vauhtia ottaen. Aika notkea ikäisekseen, värikin ihan hyvä.
Ovella kätellessäni en osannut muuta sanoa kuin yleistä vakuuttavan rohkaisevaa jargonia.
Ketosen mentyä yritin uudelleen soittaa Marialle. Vieläkään hän ei vastannut, ei ollut luultavasti edes avannut kännykkäänsä. Eilen Maria oli ollut paremmassa kunnossa, tänä aamuna hän taas itki vessassa. Kuukautiset olivat alkaneet. Toivo lapsesta oli siirtynyt tulevaisuuteen ties monennenko kerran.
Kun oli huolehdittava Marian kestämisestä, ei paljon jäänyt aikaa kohdata omaa pahaa oloa. Ensin aluksi oli puhuttu paljonkin. Raivokausien ja viikonloppulomien vuorottelu vei yhä kauemmas niitä hetkiä, jolloin olisi päässyt rauhassa käpertymään yhdessä sohvannurkkaan. Maria pinosi eteen kaiken mahdollisen netistä löytämänsä tekstin, muistiinpanot vertaisryhmien keskustelulinkeistä, tilaamiensa amerikkalaisten julkaisujen pilviä hipovia tilastolistoja ja ihmetarinoita. Ei häntä lähelle päässyt.
Kun vain saisi lähteä pois.
Jonnekin.
Levätä perusteellisesti ja selvittää päätään.
Koko talvi oli ollut kummallinen. Ensin pitkää kuivaa kesää lokakuulle, sitten loputonta pimeää talvenyritystä. Tammikuussa tulvavedet haukkasivat jokivarsien huolimattomasti ylös nostettuja veneitä ja laitureita kyytiinsä. Helsingissä kahlattiin kaduille nousseiden vesien uhkussa.
Ruotsalaiset eivät tulvien jäljiltä vieläkään olleet löytäneet hukkaamiaan taskulamppuja ja kännyköitä, kertoi kommentaattori. Tärkeintä oli pelastautua kaatuvien puiden alta myrskyä piiloon kylmiin taloihin. Kohta homehtuviin loukkoihin.
Hulluksi maailma oli tullut.
Mutta ei maailma ollut minun ongelmani. Ilmastonmuutos oli minussa, se vaihtoi minun sisälläni entisen kuuman vuodenajan toiseen, jäähileiseen.
Kaikki oli käynyt ennakoimattomaksi. Joka päivä käsistä valui kyky tehdä sitä hyvää, joka toisi potilaille uuden elämän tai ainakin pitkittäisi entistä elämää.
Ja nyt?
Enkö minäkään enää riittänyt? Maksakirroosi vei kavereita ja keuhkoahtautumatauti esti kurssikaverin kanssa tehtävät juoksulenkit? Pitäisi joskus mitata omienkin keuhkojen kunto, verenpainekin oli mitä oli. Jotenkin sitä oli ruvennut ajattelemaan, että jos kerran oli puutteellinen, niin perusteellisesti sitten.
Seuraavaksi mieleen livahti epäilys, enkö enää asettanut itse ehtoja itselleni. Muutko ne minulle asettavat? Eikö riittänyt, että oli päässyt moninkertaisesti siihen, mihin oli pyrkinyt? Olinko minä tilivelvollinen jollekin henkilökohtaisista asioistani?
Mikä oikeus kenelläkään oli kysellä, missä perheen lapset viipyivät? Millä oikeudella osaston ihmisetkin peräsivät perheeltäni, että niinkö ahneita oltiin, että kahden auton, asunnon ja merikelpoisen veneenkään jälkeen kansalaisen perusvelvollisuus ei kelvannut. Että vaikka oli kohtuullinen kuluttaja, jaksoi joustaa vuoroissa niin, että kahvihuoneen jälkipalavereissa minua sanottiin vuorohuoraksi.
Että jotakin muutakin minun vielä piti olla? Ihmisenä jotakin? Tasapainoinen, empaattinen, yhteisöllinen. Taikuri. Mitä muuta enemmän?
Antakaa minun olla.
Yritin jälleen soittaa Marialle. Seuraava potilas tulisi vasta viidentoista minuutin päästä.
“Minä tilasin koiran.” Marian ääni oli iloinen, vähän hengästynyt kuin kevyen lenkin jälkeen.
“Koiran?”
“Koiran koiran.”
“Eikö siitä olisi pitänyt sopia yhdessä?”
“Olisi kai.”
“Pääsen tänään kotiin viiden jälkeen. Puhutaan silloin.”
“Puhutaan.”
“Voisin tuoda viinipullon. Onko toivomuksia?”
Minäkö niin kysyin: onko toivomuksia? Mikä minä olin kysymään, kun en voinut täyttää Marian toivomuksista ainuttakaan?
“Rotu on Portugalin podengo.”
“Siis …?”
“Hän on rotupuhdas. Hänellä on paperit siitä.”
Koiran oli joku taho todennut täydelliseksi. Kirjannut papereihin, että koira täyttää vaatimukset.
Maria puhui ja puhui. Hänen sanansa leijuivat höyhenen kevyinä huokauksina, kun hän kehui valmiiksi kehuttua eläintä.
Minä halusin itselleni Marian huilunheleät äänet. Voiko koiralle olla mustasukkainen?
