Olin 1980-luvulla UNHCR:n projektijohtajana Sudanissa. Tehtäväni oli tarjota työtä ihmisille etiopialaisten sisällissota- ja nälkäpakolaisleireissä, perustaa tuulensuojaistutuksia, kasvattaa polttopuuta ja istuttaa hedelmäpuita. Etiopian pakolaisia tuli rajan yli miljoonittain. Riutuneita, sairaita, likaisia, häväistyjä ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken. Asuminen hätäisesti kyhätyissä leireissä puuttomalla aavikolla, juuttisäkeistä tehdyissä katoksissa, syöden yksinkertaista lahjoitusruokaa. Lapset seisoivat avojaloin, ryysyissä ja turvonnein vatsoin, katsellen minua valtavilla silmillään.
Minulla oli eräässä syrjäisessä leirissä avustustoimintaa. Tuo leiri oli niin mitätön, että sillä ei ollut edes nimeä – sitä kutsuttiin vain nimellä ’Kilo 37’, koska se sijaitsi 37 km pohjoiseen Khartoumin ja Port Sudanin väliseltä maantieltä. Olimme perustaneet leirin ympärille keinokasteltuja tuulensuojaistutuksia estämään lavantaudin, bilharzian ja malarian leviämistä. Olimme myös istuttaneet runsaasti varjopuita sekä hedelmäpuita leiriin. Pakolaisten oli määrä itse huolehtia puista. Tavallisesti he eivät välittäneet istutuksista, tai se näytti heistä toissijaiselta, joten vuohet ja kamelit söivät taimet pilalle, tai kukaan ei vain antanut puille vettä. Mutta tässä syrjäisessä leirissä, Kilo 37:ssä, hedelmäpuut ja varjopuut kukoistivat, terveen vihreät puut kantoivat hedelmiä niin runsaasti että oksat katkeilivat.
Kävin tuossa leirissä aina silloin tällöin, ja huomasin tietysti eron muihin leireihin. Kysyin sudanilaisilta päälliköiltäni – kuka on tehnyt tämän kaiken, kuka on rakentanut raskaat tiilimuurit pienten taimien ympärille, kuka on opettanut pakolaisperheet huolehtimaan taimista ja puista? Lopulta kieltäydyin lähtemästä leiristä ennen kuin tapaan henkilön, joka on tehnyt tämän. Oli kuuma seisoa päiväntasaajan auringon alla ja odottaa, ympärilläni parveilivat meluisat lapset.
Tiesin toki että pakolaisten joukossa on koulutettuja ihmisiä, yliopistotutkintoja ja kaikkea, mutta yleensä kaikki työkuntoiset miehet olivat lähteneet leireistä isoihin kaupunkeihin hakemaan parempaa työtä kuin mitä me pystyimme tarjoamaan, jättäen naiset ja lapset taakseen. Tämän ihmeitä tekevän henkilön täytyisi olla vähintään metsäprofessori tai jotain, niinpä siis vain odotin.
Lopulta vanha mies lähestyi minua kivuliaasti yhdellä jalalla linkaten omatekoisten kainalosauvojen tukemana. Hän pysähtyi eteeni laskien päänsä alas. Hänellä oli maailman yksinkertaisimmat vaatteet, housuista toinen lahje oli nirhattu tarpeettomana pois. Päällikköni sanoi että tämä mies on tehnyt tämän kaiken täällä leirissä. Hän oli puutarhurina Asmarassa ennen sotaa, mutta sitten hän menetti maamiinassa jalkansa. Nyt hän työskentelee leirissä aamusta iltaan, opettaa naisille ja lapsille miten puita hoidetaan. Kysyin päälliköltä, miksi hän ei ole esitellyt tätä miestä minulle aiemmin? Vastaus oli yllättävä – puutarhuri oli ehdottomasti kieltänyt kertomasta itsestään mitään, koska hän pelkäsi että länsimainen nuori pomo ei antaisi hänenlaisensa iäkkään invalidin työskennellä projektissa.
En ole maailman tunteellisin mies, mutta tuo tilanne toi yllättäen hiekkaa silmiini. Pystyin sentään nimittämään yksijalkaisen vanhan miehen edustajakseni Kilo 37:ään.
No nyt on todistusvoimaa! Kieli on ehjää, rauhallista ja konstailematonta, ja tarina hieno. Tätä haluaisi lukea het lisää.
Kiitos “Peloton”. Sanoit hyvin kauniisti.
Tosikertomukset ovat käsityksiä avartavina kiinnostavia!