Olipa kerran kuningas, jolla oli kaksi poikaa. Ikäeroa pojilla oli yli kymmenen vuotta. Kuningattarelle he molemmat olivat rakkaita. Kuningaskin piti pojistaan, mutta enemmän kuitenkin vanhemmasta. Vanhempi poika oli karski, voimakas ja ulospäinsuuntautunut niin että osasi lohkoa hyviä sutkauksia ja naiset vahtasivat häntä silmä kovana. Nuorempikin piti kovasti isoveljestään, joka oli koko aina metsästelemässä tai pelaamassa reippaiden metsäporukoidensa kanssa. Nuori veli ei päässyt mukaan metsälle, mutta hän liittyi seuraan kun retkueen jäsenet tarinoivat ja joivat olutta ja kiroilivat reippaasti nuotiolla.
Pojat kasvoivat, ja nuorempi piti isoveljeä melkein kuin oikeana isänään. Kuningas oli kiireinen ja etäinen. Kuningatarkin vietti mieluummin aikaa seurapiirielämässä ja salongeissa mahdollisimman kaukana miehestään, joka oli vähän jääräpäisen luontoinen.
Aikanaan vanhempi poika alkoi tulla ikään, jossa voisi ottaa vastaan valtakunnan hallintatehtäviä, ja niin kuningas opetti tälle kirjanpitoa ja alamaisten kuulemista ja muuta sellaista. Vanhempi poika ei vain ollut kiinnostunut valtaistuimesta. – Mitä sinä sitten teet? isä-kuningas parahti. – Minä lähden täältä ja teen oman uran. Ja niin vanhempi poika lähti.
Kun nuorempi poika alkoi sitten varttua, isä kysyi häneltä samaa, mutta kuninkaan suureksi harmiksi tämäkään poika ei halunnut jäädä hallitsemaan valtakuntaa.
Nuorempi poika oli jäänyt hinteläksi lukutoukaksi. Häntä oli vaikea saada menemään edes ulos, kisailemaan hoviväen kanssa, eivätkä valtakunnan poliittiset juonittelut kiinnostaneet ollenkaan. Hän paneutui mieluummin kirjoihinsa, joita oli vaikka miltä alalta. Kuningas ei ymmärtänyt niistä mitään, mutta hän ymmärsi että hänen poikansa – hänen! joka oli nuorena melkein voittanut tukinheittokisan ja oli miekkailussakin aika etevä – oli atavistinen luuseri. Pojasta eivät oikein pitäneet muutkaan pojat, häntä tyrkittiin aina viemäreihin ja hänen kirjojaan vietiin ja heiteltiin tuulten ja sotatantereiden pölyjen vietäviksi, niin että hän sai usein tulla kotiin mustelmilla ja vaatteet repaleisina. Isä tilasi nyrkkeilynopettajan koulimaan poikaa, mutta poika vain naureskeli ja ihmetteli mitä isä nyt pelleili. Toivoton tapaus.
Kuningas arveli, ettei pojasta edes olisi hallitsijaksi. Hän kysyi pojalta, mitä tämä aikoi tehdä elämällään. Poika vastasi, että hän lähtisi maailmalle niin kuin vanhempi poika ja etsisi omaa tietään. Tokkopa siitä tulisi mitään, kuningas epäili, mutta myöntyi kuitenkin. Ja niin nuorempi poika lähti, selässään nyytti, jossa oli hänen tärkeimmät kirjansa, vähän vaatteita ja eväitä. Hän ei kertonut sitä, mutta hän aikoi tulla suureksi velhoksi, joka palaisi vielä ja polttaisi koko kylän.
Kului vuosia. Kuningatar oli lähtenyt lätkimään, tiettävästi ulkomaille. Vanhemmasta pojasta tuli menestyvä kauppias. Hän oli mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta ja pyöritti miljoonaluokan bisnestä. Kuningas katseli tätä tyytyväisenä. – Sinulle minä voisin antaa valtakuntani kun kuolen, hän ajatteli.
Mutta nuorempi poika, sitä kuningas ei ymmärtänyt. Tämä oli alkanut harrastaa kaikenlaisia poppamenoja, messusi hippikaveriensa kanssa yöt pitkät ja biletti yömyöhään. Ei se edes osannut perustaa perhettä. Kun kuningas kysyi, oliko poika niittänyt mainetta ja kunniaa suvun nimelle, poika vastasi vain: sitä minä murehdin sitten vanhempana. Poika oli kasvattanut pitkän tukan, joka roikkui epäsiistinä hänen hartioillaan, se ei ollut ollenkaan niin kuin vanhemman pojan hieno, puuteroitu parturikampaus. Nuorempi poika koetti selittää mitä ajatteli elämästä, mutta isä ymmärsi sanoista vain sen verran, että poika ei tainnut enää olla kuningasmielinen. – Olet saanut niitä maailmallisia ajatuksia siellä kommunistien porukoissa! hän tiuskaisi.
Kuningas halusi antaa valtakuntansa vanhemmalle pojalle, joka huolehtisi siitä varmasti paremmin. Mutta koska kuningas oli kuitenkin pohjimmiltaan tasapuolinen, hän ei halunnut tehdä päätöstä ihan muitta mutkitta ja hän kysyi ensin nuoremmalta pojalta, mitä mieltä tämä oli. – Antaa palaa vaan, nuorempi vastasi, noustuaan naisen tissien alta puhelimeen. – Mitä omaisuudella muutenkaan tekee, pelkkää harmia se tuottaa.
Kuningas ärsyyntyi, teki päätöksensä ja määräsi omaisuutensa vanhemmalle pojalle. Tämä saisi kaiken heti kun kuninkaasta aika jättäisi.
Kävi kuitenkin niin hassusti, että vanhempi veli, jonka menestys oli pulskistanut oikein komeaksi ja porvarilliseksi, oli kehittänyt sepelvaltimotaudin, sai slaagin ja kuoli. Nuorempi veli suri isoveljeään, josta hän toden totta oli pitänyt kovasti, vaikka isoveli olikin monet kerrat moittinut nuoremman elämää ja oli kerran vähällä heittää tämän linnanmuurilta alas kun tämä oli viinipäissään haukkunut isoveljensä ja samalla koko suvun. Nyt se oli mennyttä. Mutta niin oli valtakuntakin. Perintö menisi kuninkaallisessa perimysjärjestyksessä vanhemman veljen lapsille. Perimysjärjestys oli pappien vihkimä ja siitä oli maksettu asianmukaiset uhrit jumalille eikä sitä enää voinut muuttaa.
Kuningas tarkkaili nyt vanhemman veljen lapsia. Pojanpoika halusi elää taiteilijaelämää ja ilmeisesti perintörahoilla, eikä kuningas ymmärtänyt häntäkään ollenkaan. Pojanpoika piti itseään jo laillisena – vaikkakin vain tulevana – perijänä ja siis melkein kuninkaana ja kun kuningas piti itseään sentään vielä istuvana ja yhä ihan täysillä potkivana pomona, he olivat kestoriidoissa. Tytär taas oli muuttanut naapurivaltakuntaan ja haistattanut isoisällään ja koko junttilandialla pitkät. Mitä valtakunnasta tulisi heidän alaisuudessaan? Ja nuorempi poika oli menetetty tapaus. Kuningas vaipui murheen alhoon.
Tämä oli niitä aikoja kuin nuorempi poika lähti pitkille matkoille, siitä toisessa tarinassa. Hän kävi tapaamassa viisaita pyhiä miehiä vuorten huipulla, siitä kolmannessa. Hän kärsi rakkauden tuskia ja itki niitä kapakoissa. Siitä neljännessä, viidennessä ja kuudennessa. Hän vain ei osannut asettua aloilleen, ei ennen kuin hän tapasi naisen, joka onnistui naulaamaan hänet pyhään aviosäätyyn.
Silloin nuorempi poika ryhdistäytyi, suoritti vihdoin loppuun velhon opintonsa, vuokrasi heti kalliit vaunut ja palasi käymään kotona valehdellen, että ne olivat hänen omansa. Isä ilahtui ja syleili nuorempaa poikaa, ja antoi kaiken anteeksi. Mutta kuningaskunta kuului nyt auttamatta lapsenlapsille, jotka eivät voineet sietääkään ukkiaan. Linna alkoi rapistua, kuninkaalla ei ollut enää voimia sen ylläpitämiseen ja valtakunnan ruokkimiseen, ja sotilaat alkoivat kalppia pois yksi toisensa jälkeen. Kuningas marisi tätä suureen ääneen, joka päivä, aamusta iltaan, niin että nuorempi poika alkoi kyllästyä siihen ja harvensi käyntejään.
Nuoremmasta pojasta ei muuten tullut kummoinenkaan velho. Toisinaan hän onnistui pelottelemaan lohikäärmeitä ja demoneja valtakunnan raukoilla rajamailla, mutta nämä taisivat väistyä pois lähinnä myötähäpeästä. Paukut ja sähikäiset, joilla hän koetti brassailla sammahtivat aina kesken lennon. Hänen parannustaikojaan oli parempi vältellä kuin ruttoa. Hänen kirjoittamansa Pieni welhotaidon oppicirja niitti hirveää tuhoa nuorten ja kokemattomien velho-oppilaiden joukossa. Hän ei ollut suosittu, häntä ei otettu velhojen kiltaan, eikä hän saanut koskaan asiaankuuluvia arvomerkkejä. Hän hankki kuitenkin jonkinlaisen elannon markkinatoreilla velhojen surmantynnyrissä, jonka äärellä yleisö jännitti maksua vastaan, miten monena kappaleena velho tällä kertaa tulisi ulos. Vaimo oli jättänyt hänet jo ajat sitten. Mutta hän oli melko tyytyväinen elämäänsä. Ei se kovin rojalistista ollut, mutta hän sai elantonsa.
Kuningas on varmaankin vieläkin linnassaan. Hän käyskentelee siellä autioituneita käytäviä yksinään, mutisee itsekseen ja odottelee loppuaan. Kun hän kuolee, linna vaipuu usvaan ja suohon hänen mukanaan.
Sen pituinen se.
