Yöllä nukuin levottomasti. Ulkona oli kuulakka pakkasilma, revontulet välkkyivät ikkunassa kuin liekehtivä satumetsä. Aamuyön unenhorteen läpi kuulin pari kertaa talon nurkissa kolahtavan, pakkanen saattoi kiristyä. Kääriydyin Anten villapaitaan ja annoin Petruksen nukkua vieressäni sängyn toisella puoliskolla.
Niila käynnisti koulun autoa varhain, auton valot pyyhkäisivät meidän ikkunoissa ja nuolaisivat pitkän rannun seinälle. Hän oli lähdössä koulukkaiden kanssa kirkonkylälle katsomaan jotain seurakunnan elokuvaesitystä. Keittiön lattia oli tavallista kylmempi. Minun piti virittää molemmat uunit, onneksi kuiva koivupuu paloi hyvin ja lämmitti nopeasti. Ehdin käydä pesullakin, ennen kuin pojat ilmoittivat haluavansa aamueineen. Molemmat olivat raukean hyväntuulisia, vaikka yö oli sujunut tavallista levottomammin. Imettäessäni Einaria autoin Petrusta puuron lusikoinnissa.
Ja silloin sen huomasin. Nyt pöydällä juomalasissa oli kokonainen onnenlinnun sulkakimppu. Se toi mieleen lapsuuden pääsiäisajan. Koulussa maalattiin valkoisia kanansulkia, joista tuli ihan närhen siipisulkien värisiä. Kuukkeli muistutti väritykseltään vähän meidän kotipihan närhipareja. Katselin kauan sulkia, sormin silittelin. Puin pojat ja päätin pyytää, että Sivin sukulaistyttö tulisi katsomaan lasten perään päiväsydämen ajaksi. Kun siivosin huoneita jonkinlaiseen vierasjärjestykseen, en löytänyt mistään Anten lapinpaitaa. Olin ihan varma, että yöllä olin nukkunut se kainalossani.
Päivästä oli tulossa yhtä kuulas ja aurinkoinen kuin oli edellinenkin päivä. Ajoin moottorikelkan rappujen eteen ja köytin mukaan lyhyelle erämatkalle tarpeelliset tavarat. Termospulloon kaatamani kuuma mehu kestäisi lämpimänä retkiajan. Toppatakkini hupun sidoin lujasti kiinni, otsalle ulottuva oravannahkareunus putosi ajolasien yläreunaan asti.
Alkumatkan pääsin tuulen pyyhkimää autotietä pitkin. Sitä ajaessani uskalsin tehdä muutaman rohkean kierteenkin kulussani. Kokeilin, miltä ohjaimet tuntuivat kintaissani ja miltä jalasten totteleminen lapinnyörikengissäni. Jokusen kilometrin päästä poikkesin tien sivuun. Aluksi etenin varovasti ja etsin silmiini maaston tuttuja merkkejä. Olin aina ollut hyvä suunnistamaan. Yritin muistella sitä reittiä, jonka Anten kanssa olin kulkenut silloin, kun hän vei minut ensi kertaa kodalleen taivaanvaloja kokemaan. Meillä oli silloin ollut koiravaljakko ja ahkio, nyt minä yritin tarkkailla maastoa sopivaksi koneen edetä. Lunta oli juuri kohtuullisesti. Kelkan jalasten alle jäivät puljut, pyöreät hiihtäjällekin sopivat kumpareet. Poikki palsan ajelin, ylitin näreikköjen holviston ja ohitin lumesta törröttävät luurankomaiset kelot. Lumeen peittyneitä matalia puita sai varoa ja suota ylittäessä tuulenkaatoja koivunrankoja.
”Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu metsässä lentää minkä se entää”, hoilotin kelkan kyydissä edetessäni. ”Ensin oli kaakkuri, sitten oli se, joka sinun vieressäsi hyppäilee.”
Kohta olisin kuukkelin kotokololla, pian minun mieheni kotapolulla. Olin yhtä utelias kuin Anten kansan onnenlintu. Silmiini yritin etsiä sellaista kuusenlatvaa, jonka oksien suojassa korkealla oli kuukkelin salainen pesä. Kuukkeli pesi hankien aikaan. Se naukui ja rätisi ja kitisi metsän peikon äänellä. Se ei välittänyt pakkaspäivien purevista viimoista eikä suojakelejä ennustavista lumimyräköistä. Se kantoi siipiensä suojassa onnea. Hyvin vuoratussa pesässä tiheimmän naavakuusen haarukassa piilottelivat iloiset kuukkelinpojat odottamassa toukokuun valoisia päiviä kuoriutuakseen.
Nopeammin kuin luulinkaan, kelkka veti minut mäennyppylän laelle. Suoraan alapuolella auhtoisessa kattilanpohjassa jäitä kolisevan kosken partaalla näkyi tuttu kota. Siitä koskenvartta ylöspäin laakealla tunturin kupeella kimmelsi Niilan ja Anten meidän perheelle pystyttämä hirsitalo. Keskipäivän nuiva valo osui suoraan talon pihaan ja pyöröhirsisiin seiniin. Sekä kodan räppänästä että talon piipusta nousi musta paksua köyttä muistuttava savu hailakan siniselle taivaalle. Kodan suuaukossa seisoi Ante hauska huopainen hiippalakki hiustensa katteena. Kaivoin taskustani leivänpalan ja näkymää ihaillessani nakersin leivän murusiksi suussani.
Vasta kun käynnistin moottorikelkan ja rupesin laskemaan mäkeä alas kodan pihalle, Ante huomasi minut. Huomasi kyllä, mutta ei saanut silmiinsä juuri minua. Hän nosti molemmat kädet silmiensä suojaksi nähdäkseen paremmin. Kun tunsi, hän rupesi heiluttamaan molemmin käsin isoa ristinmerkkiä ilmaan. Kädet livahtivat kasvoille, peittivät ne ja nousivat näyttämään kämmenpuolta.
Ajoin suoraan miehen eteen. Ante tarttui kaksin käsin kelkan kahvoihin. Hänen sudensilmänsä välähtivät hyisesti.
”Miksi tulit tänne?” hän sähähti.
”Miksen olisi tullut.”
”Lähde heti takaisin. Missä lapset?”
Ja minä selittämään, että lapset ovat tietysti kotona ja niiden huoleton äiti kevättalvisessa erämaassa huviajelulla. Yritin leikkisää naurahdusta, mutta Anten kasvot muuttuivat mustanpuhuviksi. Hän käänsi päänsä talolle menevän mäen suuntaan ja rupesi latelemaan outoa kieltä, ensin harvakseen ja hiljaisella äänellä. Hän nosti leukansa ylös kuin vauhko eläin. Hänen suustaan pääsi vihellystä muistuttava ääni, sitten suden lyhyitä haukahduksia, lopuksi murinaa kuin ärsytetyn uniltaan herätetyn korven kontion.
”Mie olen noijan nuorin poika, Turjan tyttären tekemä, lappalaisen liekuttama, manalaisen maanittama.”
Yritin nousta kelkan päältä, koetin tarttua Anten hihaan. Tämä jatkoi loitsuamistaan, lujitti ääntään, mäki rupesi kaikumaan, toistamaan hänen sanojaan.
”Ante, mitä sinä nyt?”
”Mene pois!” hän kihahti. Ja lisää kieltä, jota en ymmärtänyt, sanat nousivat miehen suusta ja kumahtivat vasten louhikon seinää.
Keskelle mäkeä oli kulussaan pysähtynyt pitkä laiha nainen. Hän näytti paikallaan seisoessaan mustalta kelopuulta, joka oli unohtunut polulle. Naisen yllä oli Anten lapinpaita. Äkkinäinen kaamosajan kitulias säilä osutti teränsä suoraan hänen päällään loimuaviin taivaanvaloihin ja juokseviin poroihin. Käännyin Anteen päin, mutta kysymykseni kuivui huulilleni hänen ilmeensä edessä.
”Lähde nyt, kun vielä on aikaa”, Ante huokaisi voipuneesti. ”Tee kerrankin niin kuin minä käsken!”
Katsoin vuoroin Anten suuntaan, vuoroin puolimäkeen. Nousin moottorikelkan päältä ja muodostin kintaistani torven saadakseni ääneni kantamaan kauaksi.
”Kuka kumma sinä olet?” huusin keuhkojeni täydeltä vasten mäkeä.
Kaiku vastasi minulle: ”Kumma.”
Ja minä Antelle: ”Olet aina sanonut, ettei metsänkummia tarvitse pelätä. Opetit itse minulle, että kummajaiset elävät metsissä ja joissa ja tuntureissa, mutta niitä ei tarvitse pelätä. Eivät ne tee mitään, ellei niitä häiritse.”
”Minä en tiennyt”, Ante kuiskasi. ”En oikeasti arvannut, että tein väärin.”
Minä kysymään, eikö Lapin noitakoulun käynyt saamenmies pärjää hiitten kansalle. Sellaisia komeloita ja konkuroitako, sellaisia lappalaisia nämä saamen salojen eläjät ovatkin? Kotansa kynnyksenalaisia eivät hallitsekaan, vaikka niistä itse ovat tarinan muokanneet. Pelkäävät manalasta palanneita kuninkaan tyttäriä, jotka ovat tulleet raskaiksi koirille.
Ante suoristi selkänsä, liikahti kohti minua, liukastui, tönäisi moottorikelkkaa ja minä kaaduin maahan. Löin silmäkulmani kelkan jalaksen reunustaan. Vähän aikaa ylläni pyöri sininen taivaankupu ja siihen ilmestyi keskellä päivää hurjasti pyörivä tähtitaivas. Ante hätkähti, heräsi kuin transsista ja polvistui hankeen minun viereeni.
”Päästä tulee aina paljon verta”, muistutti tavallisella äänellä. Hän kouraisi hangesta lumen ja hieroi sillä otsaani. Kun hän oli sitonut pääni ympärille oman huivinsa, hän vilkaisi mäkikummajaisen suuntaan.
”Autan sinut kelkalle. Koko tuima Turjan väki apuhenkineen on kohta laskemassa tänne. Ne haistavat veren. Verettömät haluavat sinusta sen, mitä tietävät sinussa olevan.”
Ante käänsi kelkan, nosti minut istuimelle, auttoi käynnistämään moottorin. ”Myöhemmin ymmärrät. Kerron sitten, kun tulen takaisin. Mene nyt pois.” Anten katseessa ei ollut tippaakaan lämpöä, ei hituistakaan rakkauden leikkiä. Käsillään opastamalla hän usutti minua ajamaan jälkiäni pitkin takaisinpäin.
Nousin mäelle, kaarsin sen kuvetta muutaman matkan alaspäin ja ohjastin poikki suon. Maisema oli häikäisevän kirkas ja rikkumattoman äänetön. Ajoin vimmaisesti kuin ruumiistani irtautunut, katselin eteenpäin verensekaisin silmin.
Asuntolan pihalla Niila heitteli viimeisiä tavaroita autosta, pojat kantoivat niitä sisälle. Minut nähdessään hän kumartui, kinnaskädellä nosti leukaani ja pyyhkäisi hupun reunustan sivuun.
”Auhtossako kävit?” Niilan käsivarret jäykistyivät, hänen kysymyksensä tuli hitaasti.
”Siellä.”
”Jumalauta!” Niila huusi niin, että keittiön naiset osasivat tulla pihaan katsomaan. ”Jumalauta! Minä tapan sen saastaisen lappalaisen. Nyljen ja suolestan ja leikkaan palasiksi. Lihat heitän syvälle jänkään petojen ruuaksi.”
Naiset kuljettivat minut keittiöön. Asuntolan koko naiskatras kävi arvioimassa silmäkulmaani ammahtaneen haavan. Inker-Anni arveli, että paranee itsestään, ei ole kovin syvä. Tavallisesti puhumaton Siv kuitenkin teki päätöksen: ”Minä ajan sinut terveystalolle. Onhan tuohon pari tikkiä saatava. Muuten jää ruma arpi.” En osannut siihen paljon mitään. Asiat tapahtuivat minusta riippumatta.
