Mats oli myynyt kirjahyllynsä paikallisessa kirpputoriryhmässä, ja nyt kirjoja oli kasoittain pitkin ja poikin huonetta ja käytävää. Niitä oli paljon enemmän, kuin mitä hän oli luullut omistavansa. Kirjat olivat Matsin intohimo, mutta nyt, kun muutto oli edessään, kirjoista tuli rasite, suoranainen painajainen.
Muuttaminen oli jo sinänsä stressaava kokemus, mutta muuttaminen pienempään asuntoon oli vähän samaa, kuin laihduttaa itsensä sopimaan farkkuihin, joista ei ollut koskaan raaskinut luopua, ja jotka olivat nyt vuosikymmenien kuluttua tulleet uudelleen muotiin. Olisi paljon helpompaa, jos voisi muuttaa aina vain suurempaan asuntoon sitä, mukaan kun elämän aikana hankittu tavaramäärä kasvoi, mutta koska asuntojen hintakehitys ei kulkenut käsi kädessä palkkakehityksen kanssa, ihminen ajautui tämänkaltaisiin kiusallisiin tilanteisiin.
Kaikesta muusta tavarasta hän saattoi surutta luopua, mutta kirjojen kohdalla luopuminen oli kivuliasta. Jokainen kirjoista sisälsi tarinan, mutta jokaiseen niistä myös liittyi jokin tarina. Nimittäin tarina joka kertoi, mistä kirja oli ostettu ja mistä syystä. Joidenkin kirjahankintojen taustalla oli outoja ja mutkikkaita sattumuksia, jotka selittivät sen, minkä vuoksi juuri kyseinen kirja oli päätynyt hänen kirjahyllyynsä. Mutta oli Matsilla sellaisiakin kirjoja, jotka hän oli pakko-ostanut kirjakerhosta, josta ei parhaalla tahdollakaan päässyt eroon.
Mats yritti parhaansa mukaan lajitella kirjoja kahteen kasaan. Niihin, joista hän saattaisi luopua, ja niihin jotka tulisi ehdottomasti säilyttää. Aluksi hänen suunnitelmansa oli luokitella kirjat näiden kaunokirjallisten arvojen perusteella. Hyvin pian hänelle kuitenkin kävi selväksi, että oli lähes mahdotonta määritellä tarkasti, mitkä nämä kriteerit voisivat olla.
Hän omisti paljon palkittua kirjallisuutta, mutta tähän joukkoon mahtui useita kymmeniä teoksia, joista hän varmasti tiesi, ettei tulisi milloinkaan lukemaan niitä enää toistamiseen. Ja oli hänellä sellaisiakin kirjoja, joita hän ei ollut syystä tai toisesta jaksanut lukea edes ensimmäistä kertaa loppuun asti.
Miksi hän siis säilyttäisi sellaista kirjallisuutta, josta hän ei tulisi nauttimaan. Oli paljon parempi laittaa sellaiset opukset kiertoon. Joku toinen saattaisi iloita niistä enemmän, tai vähintäänkin niistä voitaisiin tehdä uusia kirjoja, tai kenties vaikka vessapaperia jollei ei muuta.
Useita päiviä asiaa pohdittuaan, ja muuttopäivän jo uhkaavasti lähetessä, Matsille syntyi oivallus. Se oli koko ajan pyörinyt hänen mielessään, mutta hän ei vain ollut saanut muodostettua siitä selkeää ajatusta. Kirjat tulisi tietenkin lajitella niihin liittyvien tunnesiteiden perusteella, täysin riippumatta siitä, oliko kirja Nobel palkittu kaunokirjallinen mestariteos, vain viisivuotiaana lahjaksi saatu satukirja.
Lauantai aamuna Mats istui lattialle, ja alkoi käydä läpi huojuvia kirjapinoja. Näin tehdessään hän eli elämäänsä uudelleen. Hän uppoutui niin täysin muistoihinsa, että jo ennen kuin hän huomasikaan, kello oli kolme iltapäivällä. Huoneessa alkoi olla hämärää, ja nälkäkin kurni vatsassa. Vielä yksi kirja Mats päätti, ja otti pinosta vihreäkantisen opuksen, jota hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä.
Kirjan kannet olivat kuluneet ja sen kulmat rispaantuneet. Sen selkämyksessä luki kultaisin kirjaimin teksti: Wooden Boatbuilding in Britain.
Mitä ihmettä, Mats hämmästeli. Miten tällainen teos on saattanut päätyä hyllyyni? Kun hän avasi kirjan, hän saattoi lukea se ensilehdeltä tekstin: Opas suunnittelijoille, rakentajille ja tavarantoimittajille. Nyt hän muisti ostaneensa kirjan opiskellessaan Lowestoftissa, Englannissa.
Ensimmäiset tyhjät sivut olivat täynnä käsin kirjoitettua tekstiä. Mats muisti käyttäneensä sitä, paitsi muistikirjanaan, niin myös jonkinlaisena osoitekirjana. Sivuille olivat kirjoittaneet osoitteensa ja puhelinnumeronsa hänen silloiset opiskelutoverinsa ja ystävänsä. Yhtä lukuun ottamatta siteet näihin kaikkiin olivat katkenneet vuosikymmenten saatossa, vaikka he olivat vannoneet pitävänsä yhteyttä toisiinsa lopun elämäänsä.
Kirjan sivujen väleihin oli laitettu valokuvia, postikortteja ja piirroksia. Siellä oli myös hänen vuosikurssinsa luokkakuva, jota katsellessaan Matsin mieleen alkoi tulvia nostalgisia muistoja, ja hän mietti, mitähän heistä kaikista oli tullut. Olivatko heidän suuret suunnitelmansa käyneet toteen, vai olivatko arjen murheet jyränneet ne alleen, kuten niin monille kävi. Kuten oli käynyt hänelle itselleenkin. Ei hänestäkään tullut kuuluisaa venesuunnittelijaa. Ei sinnepäinkään.
Terävät huomiot veneenrakennusyrityksistä, joissa hän oli vieraillut kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin, tuntuivat nyt kovin naiiveilta. Kommentit olivat muistoja hänen opintomatkaltaan, jonka hän oli tehnyt viimeisen opintovuotensa päätteeksi, siitä huolimatta, että joutui elämään kuukauden miltei vain pelkillä perienglantilaisilla sandwicheillä.
Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka hän ehdottomasti säilyttäisi. Enempää muistoarvoa kirjalla tuskin saattoikaan olla. Kirja oli seurannut häntä hänen matkoillaan Kentistä Cornwalliin. Se oli ohjannut hänet paikkoihin, joihin yksikään turisti ei milloinkaan eksyisi.
Mats nousi ja meni kirja kädessään keittiöön. Valmistaessaan lounasta hän jatkoi kirjan selailua. Viimeisellä aukeamalla oli matkalippu linjalle Dover-Calais. Tyhjällä sivulla oli osoite, sekä käsin piirretty kartta, joka osoitti osoitteessa sijaitsevan talon kylässä nimeltään Warffum.
Vasta tuolloin Mats muisti Floorin. Miten hän oli saattanutkin unohtaa naisen niin täydellisesti? Olihan hän sentään viettänyt ikimuistoiset kaksi viikko tämän kotona.
Hänen mieleensä palautuivat pitkät kävelyretket suojavallilla, jonka toisella puolella avautui silmänkantamattomiin jatkuva peltoaukean, jota mustavalkoiset lehmät täplittivät, ja toisella mutavellin peittämä tasanko, jonka horisontissa siintävä likaisenharmaa meri muisti käydä huuhtomassa kahdesti päivässä. Eikä Mats ollut osannut päättä, kumpi näistä kahdesta näkymästä masensi häntä enemmän.
Palattuaan kotiin, Mats ei ollut juurikaan pitänyt yhteyttä Flooriin, mutta eipä ollut Floorkaan pitänyt häneen.
Sitten Mats oli mennyt naimisiin, hankkinut lapsia, eronnut ja tehnyt kaikenaikaa kovasti töitä. Tuo kaikki minkä vuoksi? Se ei ollut tehnyt hänestä yhtään sen onnellisempaa, saati rikkaampaa. Vaimo oli muuttanut yhteen hänen työkaverinsa kanssa, ja vienyt lapsetkin mennessään. Työkaverinsa Mats oli itse esitellyt vaimolleen.
Matsilla oli oikeus tavata lapsiaan kerran kahdessa viikossa, mikä olikin hyvä järjestely, sillä eivät lapset liiemmin Matsista pitäneetkään. Hän oli aina ollut poissaoleva uraisä. Entistä vaimoaan hän ei halunnut tavata lainkaan, puhumattakaan tämän nykyisestä miesystävästä, hänen entisestä parhaasta ystävästään.
Floor ja Mats tapasivat bedandbreakfastissa Doverissa. Paikka oli vaatimaton ja perienglantilainen kylmine ja kosteine huoneineen ja kokolattiamattoineen.
Matsilla oli varaa jäädä vain kolmeksi yöksi, jona aikana hänen tulisi löytää ratkaisu ongelmaan, miten pääsisi rahattomana Englannin kanaalin toiselle puolen. Majapaikan hintaan kuului aamiainen, ja sillä hän tulisi hyvin toimeen koko päivän. Hänen ravintonsa oli viime päivinä koostunut pelkistä Kitkat-patukoista, joita myytiin automaateissa rautatieasemilla.
Talo oli tyypillinen englantilainen, kaksikerroksinen, joita oli kadun molemmin puolin pitkät rivit seinä seinässä kiinni. Jokaisella taloista oli pieni etupiha, ja hieman suurempi takapiha. Asukkaat olivat yrittäneet saada kotinsa erottumaan harmaasta massasta maalaamalla ikkunat ja ovet mielivärillään. Talorivistöjen lukemattomat savupiiput ja televisioantennit muodostivat kaoottisen profiilin tummenevassa illassa, kun kaupunkia katseli Doverin linna muureilta.
Paikkaa pyöritti eronnut nainen, joka asui talossa kahdestaan kuusivuotiaan tyttärensä kanssa. Hänen nimensä oli Margaret, aivan kuten maansa pääministerin, rautarouva Margaret Thatcherin. Margaret Spencerissä ei sen sijaan ollut mitään rautaista, hän oli aivan tavallinen brittinainen. Hänellä oli kalpeat kasvot, ja hiuksen, jotka roikkuivat elottomina olkapäille. Joitakin kiloja liikaa, sekä väsähtänyt olemus.
Seitsemänvuotias Lily oli sen sijaan toista maata. Kun Mats meni illalla katsomaan televisiota olohuoneeseen, tyttö katseli häntä ensin uteliaana ja istui lopulta hänen viereensä kuluneelle kukkakuvioidulle sohvalle, jota täytti runsas kokoelma sekalaisia sohvatyynyjä.
Mats yritti saada selvää uutislähetyksestä. Siinä puhuttiin prinssi Edwardin häistä Sarah Fergusonin kanssa ja kansainyhteisön kisoista Edinburghissa. Lähetyksen päätteeksi näytettiin pitkä tiedote, jossa kerrottiin puhelinpalvelusta, joka oli tarkoitettu pahoinpitelyn tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneille lapsille. Siitä oli puhuttu kaikissa tiedotusvälineissä jo viikkoja, ja Matsista tuntui järkyttävältä, että jotain sen kaltaista tarvittiin niin sivistyneessä yhteiskunnassa kuin Iso Britannia.
Ajatukset keskeytyivät, kun Lily kiskoi häntä hihasta. Tyttö tahtoi tietää, oliko Mats käynyt Leedsissä. Kun Mats sanoi, että hän ei ollut, Elizabeth kertoi, että hänen isänsä asui siellä. Hän sanoi, että hänelle syntyisi jouluksi velipuoli, ja että hän saisi matkustaa isänsä luokse Leedsiin tapaamaan vastasyntynyttä.
Hänen äitinsä nyrpisti nenäänsä, eikä selvästikään ollut kovin mielissään siitä, että hänen entinen aviomiehensä mainittiin.
Margaretin vieressä istui tummatukkainen nainen, jonka kanssa Mats oli jakanut kylpyhuoneen edellisenä iltana. Nainen hymyili ja nauru tuikki hänen silmissään. Vasta nyt Mats katsoi naisen kasvoja, ja huomasi, että tämä oli oikeastaan hyvin kaunis.
Edellisenä iltana naisen katse oli ollut kuin tytöllä Manaaja-elokuvassa. Näky oli ollut suorastaan pelottava, ja Mats oli suosiolla päästänyt naisen edellään kylpyhuoneeseen, missä tämä olikin viipynyt kiusallisen pitkään.
Kun Margaret patisti Lilyn nukkumaan, Mats jäi vielä katselemaan Neigbours televisiosarjaa, ja juttelemaan tuntemattoman naisen kanssa. Tämä kertoi nimekseen Floor Vermeer. Ja ennen kuin Mats huomasikaan, hän oli luvannut lähteä tutustumaan Doverin linnaan seuraavana päivänä, vaikka oli jo käynyt siellä edellisenä syksynä.
Kumpikaan heistä ei ollut järin kiinnostunut museosta, joka esitteli linnan sotaisaa historiaa, mutta muureilla oli sen sijaan mukava kävellä. Aurinko tuli esiin ensimmäistä kertaa viikkoon, ja teki kaikkensa näyttääkseen, millainen englantilainen kesä parhaimmillaan saattoi olla.
Kun he mukavan päivän päätteeksi palasivat takaisin majapaikkaan, Floor kutsui Matsin yllättäen kotiinsa.
”Sehän on siinä matkan varrella”, hän sanoi, vaikka todellisuudessa käynti Alankomaiden pohjoisimmassa osassa tekisi kyllä melkoisen mutkan Matsin matkasuunnitelmaan.
Floor tahtoi piirtää kartan, jonka avulla Matsin olisi helppo löytää perille. Hän piirsi kirjan viimeiselle sivulle kartan, johon oli merkitty kanava, ja sen ylittävä silta, kirkko, kauppa, leipomo ja rakennus jonka edessä nukkui kissa. Kissaa osoitti nuoli, jossa luki: ”Olen keltainen kissa ja minun nimeni on Jan”. Sivun reunoja kiersi kymmeniä tyyliteltyjä piirroksia lehmistä.
”Meillä päin on vain lehmiä, ja lehmänpaskaa”, Floor sanoi.
”Luulin, että teillä on siellä tulppaaneja”, Mats vastasi.
”Etelässä on, mutta meillä päin lehmät vain tallaisivat ne sorkillaan, mikäli jollekulle tulisi mieleen istuttaa sellaisia.”
Mats lupasi tulla, vaikka ei ollut lainkaan varma siitä, toteuttaisiko hän tätä lupaustaan milloinkaan. Monilla oli tapana kutsua vastatapaamiaan ihmisiä noin vain koteihinsa. Mats ei ollut koskaan tehnyt niin. Ajatus tuntui hänestä kiusalliselta. Jos joku todellakin tulisi ennalta ilmoittamatta, se saisi hänet miettimään, mitä tämä häneltä oikein odotti saavansa.
Olohuoneessa Mats tapasi Lilyn, joka teki läksyjään. Tyttö pyysi häntä auttamaan, aivan kuin se olisi maailman tavanomaisin pyyntö ventovieraalle ihmiselle. Mats ei kuitenkaan miettinyt asiaa sen kummemmin, vaan istui sohvalle tytön viereen. Hän toivoi kuitenkin, että kotitehtävät eivät käsittelisi historiaa, biologiaa tai kirjallisuutta, sillä ne eivät olleet hänen vahvoja aineitaan koulussa. Hän oli tyytyväinen huomattuaan, että kotitehtävät pitivät sisällään hyvin yksinkertaisia laskutoimituksia. Mats oli aina ollut hyvä matematiikassa.
Jossain vaiheessa Lily tunki itsensä Matsin syliin, eikä hän päässyt tytöstä eroon vielä silloinkaan kun läksyt oli jo tehty.
”I fancy the bloke”, Lily julisti, mikä nostatti hymyn jopa hänen äitinsä huulille. Kun tuli nukkumaanmenoaika, Lily vaati, että Matsin olisi tultava peittelemään hänet, sillä muutoin hän ei suostuisi menemään vuoteeseen.
Mats katsoi kysyvästi tytön äitiin. Kun tämä nyökkäsi, hän nousi ja tarttui Elizabethia kädestä ja pyysi näyttämään tietä. Lily nukahti nopeasti, jo kolmannen sadun puolessa välissä.
”Anteeksi”, Margaret sanoi. ”Elisabet kaipaa kovasti isäänsä. Tällä on uusi perhe ja hän asuu kaukana täältä.”
”Ei se mitään. Sisarillani on mukuloita kokonaiset puoli tusinaa. Niiden nukuttaminen on minulle tuttua puuhaa.”
Floor oli kaikesta päätellen mennyt jo nukkumaan, kun Mats palasi. Hän jäi Margaretin kanssa katsomaan jotakin typerää brittisarjaa nimeltään Emmerdale Farm, ja kun ei päässyt sisälle sarjan monimutkaisiin henkilösuhteisiin, päätti itsekin mennä vuoteeseen.
Kylpyhuoneen ovella hän törmäsi tuntemattomaan mieheen, ja päätteli, että viimeinenkin kolmesta vierashuoneesta oli saanut asukkaan. He tervehtivät, ja aksentista Mats päätteli, tämän olevan saksalainen.
Aamuyöllä Mats heräsi siihen, että oveen koputettiin. Tulija oli Floor. Hänellä oli jälleen kasvoillaan se sama ilme, joka toi mieleen Manaaja-elokuvan paholaisen riivaaman tytön.
”Mulla on aivan hirveä migreeni”, Floor ähkäisi. ”Saanko tulla sinun sänkyysi?” hän kysyi, mutta selvästikään Matsin mielipiteellä ei ollut suurtakaan merkitystä.
”Eikö siihen ole lääkitystä?” Mats kysyi, tietämättä oikein mitä muutakaan olisi sanonut.
”Ei, ei siihen ole. Tai tavallaan kyllä”, Floor voihkaisi samalla hetkellä, kun hänen kätensä tunkeutui sisälle Matsin bokserien lahkeesta.
Sen mitä sen jälkeen tapahtui, saattaisi tänä päivänä täyttää seksuaalisen hyväksikäytön tuntomerkit. Niin Floor nimenomaan teki, käytti Matsia hyväkseen, kunnes lopulta vaipui uupuneena vuoteelle ja nukahti miltei välittömästi sikeään uneen.
Kun Mats seuraavana aamuna nousi mennäkseen aamiaiselle, Floor nukkui yhä edelleen samassa asennossa, kuin mihin hän oli yöllä nukahtanut. Floorin kasvoilla oli levollinen ilme, eikä Mats raskinut herättää häntä.
Uusi tulokas oli keittiössä aamiaisella, Matsin saapuessa. Hän sanoi nimekseen Lupin, ja kertoi olevansa Strasbourgista. He puhuivat kaikesta siitä, mitä olivat nähneet matkallaan Englannissa. Mats kertoi vierailustaan Great Britainin restaurointityömaalla. Lupin puolestaan kertoi Lontoon yökerhoista.
Lupin harmitteli sitä, ettei ollut voinut käydä Edinburghissa. Se oli ollut yksi hänen Britannian matkansa pääkohteista, mutta junalippujen hinnat olivat kerta kaikkiaan liian kalliita.
Silloin Mats mainitsi, että hänellä oli BritRail-passi, jossa oli vielä kolme päivää jäljellä, ja hän saattaisi olla kiinnostunut vaihtamaan sen laivalippuun. Kolmessa päivässä ehtisi hyvin matkustaa Edinburghiin ja takaisin. Lupin tarttui tarjoukseen ja matkaliput vaihtoivat omistajaa. Matsin laivamatkaongelma sai näin ratkaisunsa.
Kun Mats nousi rappuja yläkertaan, Floor tuli häntä vastaan reppuineen selittäen jotain laivasta, jolle hänen täytyisi ehtiä, ja siinä samassa hän olikin jo poissa. Jos Floorin käytös oli yöllä ollut outoa, niin nyt hän käyttäytyi suorastaan sietämättömän narsistisesti.
Noustessaan seuraavana päivänä Calaisiin menevään laivaan, Mats huomasi, että Floor oli kirjoittanut matkalipun taakse lauseen: ”I fancy the bloke”, ja oli piirtänyt sen perään pitkän rivin sydämiä. Niiden alle hän oli kirjoittanut: ”Minä ja Jan odotetaan sinua lehmänpaskakylässä”.
Tästäkään huolimatta Matsilla ei ollut aikomusta poiketa matkallaan Alankomaissa, mutta silloin sattuma puuttui peliin. Pariskunta joka antoi hänelle kyydin, ei ollutkaan menossa Bremeniin, kuten Mats kuvitteli, vaan pieneen kylään aivan Alankomaiden rajalla, vain noin seitsemänkymmenen kilometrin päässä Floorin kylästä.
Koska päivä oli sateinen, ja koska Mats ei ollut syönyt muuta kuin aamiaisen, ajatus lehmien ympäröimästä kyläpahasesta alkoi tuntua hänestä kerrassaan houkuttelevalta.
Illallista syödessään Mats aukaisi Facebookin ja laittoi hakukenttään Floorin nimen. Hän sai tulokseksi seitsemän Floor Vermeer nimistä henkilöä. Ensimmäiset kolme olivat aivan liian nuoria, ja neljäs pelkkä lapsi. Mutta kun hän avasi viidennen Floorin listalla, hän tunnisti tämän heti samaksi naiseksi, johon oli tutustunut Doverissa.
Mats kirjoitti viestikenttään tervehdyksen, ja sai vastauksen vain kolmekymmentä sekuntia myöhemmin. Taas kerran hänen oli ihmeteltävä internetin ihmeellistä maailmaa. Henkilö jonka Mats oli tavannut viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin, ja jonka muistotkin olivat kaikonneet hänen mielestään, vastasi hänen viestiinsä kolmessakymmenessä sekunnissa aivan toiselta puolelta Eurooppaa.
Kaikkein kummallisinta asiassa oli se, että he jatkoivat keskustelua kuin vanhat ystävät, aivan kuin aikaa ei olisi lainkaan kulunut heidän edellisestä tapaamisestaan. Mats jäi miettimään, olisiko sama tapahtunut, jos he olisivat kohdanneet toisensa kadulla. Ehkä sosiaalisessa mediassa oli sittenkin jotain hyvää.
Floor kertoi asuvansa vanhassa talossa keskellä peltoaukeaa. Takapihalla oli tuulimylly jauhamassa energiaa, ja piha-aidan takana oli kanava, kuten jokaisella kunnon hollantilaistalolla.
Floor kertoi sopeutuneensa elämään sovussa migreeninsä kanssa ja päässeensä Amsterdamin vuosiensa jälkeen lopulta eroon huumeista. Eläimet olivat hänen mukaansa auttaneet siinä paljon. Niin paljon, että hän oli perustanut kennelin, ostanut muutaman ponin, ja kissan, joka sekin oli nimeltään Jan, kuten se edellinen.
“Minulla on vierashuone. Piirrän sinulle kartan, jos vaikka sattuisit poikkeamaan ohikulkumatkalla”, Floor sanoi, ja Mats lupasi harkita asiaa.
Mats huomasin ajan kulun vasta, kun hänen puhelimensa piippasi akun loppumisen merkiksi. Oli jo miltei puoliyö. Miten aika oli saattanut kulua niin nopeasti. Hän toivotti Floorille hyvää yötä, ja laittoi puhelimensa lataukseen.
Hetken mielijohteesta Mats avasi tietokoneen ja osti lentolipun Bremeniin, ja vuokrasi myös auton jolla hän ajaisi tapaamaan Flooria ja Jania.
”Minä tulen”, hän viestitti Floorille.
”I fancy the bloke”, Floor vastasi.
