Kukaan minussa ei muista,
mikä päivä tänään on,
eikä se merkitse mitään,
koska pystyn hengittämään sisään ja ulos,
mieleni osien järjestäytyessä kohdilleen,
kuin pienet nuket riviin,
osa hymyillen, osa itkien.
Kaikki ne ovat kauniita omalla tavallaan,
jokainen traumamuisto,
joka nukensilmillään katselee maailmaa
näkemättä tai nähden,
tuntematta tai tuntien.
Ja minä jään roikkumaan elämästä
ohuella langalla,
kivulla,
jota rakkaudeksikin kutsutaan.
©Anniina Holma-Suutari
Mielenkiintoinen ajatus, että mielen osat ovat erilaisia nukkeja. Jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan.
Riikka Johanna Uhlig, kiitos kommentistasi! Niin, minustakin se on mielenkiintoista, tuttua kylläkin, jopa arkipäiväistä. Olen pohtinut tätä asiaa paljon. Kun muistot ja tunteet ovat toisistaan erillään, mieleen muodostuu suljettuja “huoneita”, jokaiselle nukelle omansa. Sieltä ne katselevat pienistä ikkunoista ulos…jotkut niistä näkevät menneet tapahtumat tuntematta häpeää, vihaa, surua tai pelkoa…iloakaan…joidenkin huoneiden ovi on hieman raollaan ja nukke voi tuntea jotain, ehkä vain vähän, mutta silti tarpeeksi, että minäkin sen tiedostan…olenhan kuitenkin elänyt jokaisen muiston, jokaisen sekunnin olen elänyt, jokaisen tunteen tuntenut. Aikanaan.
Runollani yritän kertoa, mitä ajattelun tasolla on dissosiaatio ja persoonan jakautuminen osiin sekä yritys, tarve eheytyä, muodostaa muistojen ja tunteiden kokonaisuus. Mutta se ei ole helppoa, se sattuu aivan helvetisti, “kokonaisiin” tunnemuistoihin pääsee vain kulkemalla “kivun portista”.
Minulle tuli nyt mieleen Arttu Tuomisen dekkarisankari Janne Rautakorpi. Hän kamppailee muistojen sirpaloitumisen ja jatkuvan kivun kanssa.
Yksi terapeutti opetti minua ajattelemaan, että koko ihminen koostuu mosaiikkilaatoista. Kun jokin liikuttaa ihmistä, vaikka trauman käsittely, niin laatat alkavat liikkua ja asettuvat sitten hetken päästä toisenlaiseen asentoon. Laattojen liikkeen kokeminen on kuitenkin kivulias kokemus.