“Minä kuljetan maailmaa.
Niin kuin rakkauden voima kuljettaa…”
Ote Sirkka Turkan runosta Vaikka on kesä kirkastaa luovan kirjoittamisen tunteen voimaa.
Sanat liikahtavat, niillä on joku yhteys ammottavaan ja ammoiseen rakkauteen. Paperille kirjoitettu sana sinkoutuu maailmalle, se avaa minut ja tekee tunteistani huokoisuutta, yhdistää näkymättömään, ihmiskunnan hiljaiseen mutinaan, jota runous on.
Jonkun silmät jossakin, sanani katoavat niihin silmiin, ne eivät enää lentele ulospäin maailmaan.
Luova kirjoittaminen on kytkeytymistä itseen, rakkaudellinen tunne siitä että kaikella on merkitystä, että jokainen tunne voidaan kuvata uudelleen ja kertoa loputtomasti toisin, muistaa tarkemmin, uusin tuntein, että tarjoan maailmalle ja itselleni mahdollisuuden kulkea eteenpäin, silloinkin kun en aivan muista, kun en ole varma, kun tuntuu siltä että on mykkyyttä, että maailma on lyöty lukkoon.
Kun kuljetan maailmaa kirjoittamalla, rakkaus kirkastuu.
Kuljetun, rakastun sanoihin. “Pörrönuttuinen mies”, Topeliuksen outo hahmo Välskärin kertomuksissa; “mörkkiverinen”, Elsa Heporaudan kirjassa Poikani palasi Tuonelasta. Tällaiset sanat kulkevat mukanani vuosia, vuosikymmeniä, havahdun niihin vettä ämpäriin valuttaessa tai uimahallin saunassa, ne kimpoavat mieleen ja tuntuvat joka kerran ihanilta. Ennustamattomia sanatunteita!
Ei ole pahaa sanottavaa, liikkeen etsintä on rakkauden tunne.
