Pienellä vihreällä Dafillani ajelin sitten Almungetietä Upplands Väsbyyn ja Märstaan, kaupoille ja ruotsinkursseille, nyt sulaneita teitä ja vähemmän vaarallisesti. Koulubussi haki lapset ja toi takaisin. Kouludiskoihin vein lapset autolla, mutta minut pakotettiin pysäköimään kahden korttelin päähän koululta, Domuksen nurkalle, ettei kaverit nähneet miten surkealla kulkuvälineellä kuljin. Rosersbergin Villastadin omakotitalojen lapset tuotiin Volvoilla ja Audeilla. Oli parempi saapua jalan, kuin hävetä. Äiti totteli.
Koulussa ei oikein tiedetty miten suhtauduttaisiin ensimmäisiin maahanmuuttajalapsiin heidän pienessä kyläkoulussaan. Pääosa lapsista olivat omakotitaloista kaupungin alueelta, osa ympäröivältä maaseudulta. Jälkikasvuni olivat ainoat joilla oli ei-ruotsalainen tausta ja taatusti ensimmäiset, jotka eivät puhuneet ruotsia. Heidän onnekseen he olivat valkoihoisia ja puhuivat englantia, tai amerikkaa, kuten täällä maaseudulla yleisesti sanottiin. Se auttoi paitsi kommunikaatiovälineenä, myös statuksen suhteen. Rosersbergiläisten vanhemmat havaitsivat sen eduksi että heidän poikansa ja tyttärensä alkoivat puhuvat englantia aina enemmän, etenkin Johannan luokassa, jossa pojat alkoivat jo häiriköidä varhain kehittynyttä tytärtäni.
Poikaani taas kohdeltiin kaltoimmin, mutta mitään varsinaista kiusaamista ei esiintynyt. Joukkoon sopeutuminen oli vain vaikeampaa ja häntä testattiin ankarasti.
Tytär kieltäytyi uhmakkaasti oppimasta ruotsia. Hän puhui englantia luokassa, opettajille, luokkatovereille, kaikille, sekä aikuisille että lapsille. Luokanopettaja kielsi häntä puhumasta englantia välitunneillakin ja hänen uhmansa vain kasvoi. Tuli kulumaan melkein neljä vuotta ennen kuin hän vapaaehtoisesti vastasi ruotsin kielellä kun häntä puhuteltiin. Opettajat eivät tienneet mitä tehdä, kun kovapäinen tyttäreni reagoi aggressiivisesti paljoon patisteluun ja jyrkkiin kieltoihin. Koulussa opettajat puhuivat hänelle ruotsia, hän ymmärsi, mutta vastasi englanniksi.
Märstan Ekillakouluun siirrettäessä. Fabián Andrés seitsemännelle luokalle ja Johanna Ekillan keskiasteelle, kuudennelle, tilanne oli lähes sama. Poikani oli päässyt jo askeleen eteenpäin ruotsin kielen oppimisessa, tytär hangoitteli vastaan kuin muuli joka jarruttaa molemmilla etujaloillaan.
Sinä kesänä kävin Suomessa kaksi kertaa, ensimmäistä kertaa lasten kanssa, jotka jäivät lomaa viettämään maalle ja sitten yksin Dafilla, jonka kolaroin Hämeentien risteyksessä. Keltaiset vilkkuvalot risteyksessä olivat minusta ”ajo varoen” merkki, ja sivusta tulevilla olisi pitänyt olla punainen vilkkuvalo,” pysähdy ja aja varovasti”. Mielestäni en ollut pysähtymisvelvollinen. En ollut edes osannut katsoa että minulla oli paitsi vilkkuvat keltaiset, myös väistön merkki, ylösalainen kolmio. Ajoin suoraan ja Hämeentieltä tuli vauhdilla nuori kolli jonka kylkeen ajoin ja matkani päättyi siihen. Jäähdytin rikki, auto tienposkessa ja poliisit ihmettelivät että ”kaikille ne antaakin ajokortin siellä Amerikassa”. Olihan minulla vakuutus joka korvasi vastapuolen vahingot, poliisisedät olivat sitten lopulta kilttejä ja ottivat huomioon sen että olin hiljakkoin tullut Yhdysvalloista ja sain vain varoituksen. Siskoni lähetti rahaa ja otti yhteyttä Turussa asuvaan serkkuuni, joka sitten hinautti Dafin satamaan kun lähdimme kotiin.
Palasimme sitten nopeasti kuitenkin Ruotsiin ja hinautin auton lautalle ja lautalta kotiin. Autoa Dafista ei kuitenkaan tullut oikein enää. Eihän se alunperinkään sitä ollut, oikeastaan.
Aloitin sinä syksynä myös työt. Olin saanut alkukesästä SFI:ltä diplomin jonka mukaan olin nyt ruotsinkielentaitoinen, mikä oli tietenkin huvittavaa sillä en osannut laittaa kolmea sanaa yhteen lauseeseen ja sanavarastoni oli varmaan alle 50.
Hain esikoulunopettajan paikkaa Terassenin päiväkodista, Upplands Väsbystä ja sain sen, mutta se ei ollut vakituinen. Peikkolassa puhuttiin suomea ja opetus oli suomenkielinen. Puolet päivästä olin kuusivuotisryhmässä vakituisen opettajan Marjan kanssa, toisen puolen päiväkodissa . Työ oli tuttua ja turvallista ja sain puhua suomea ja tulin hyvin toimeen työtovereiden kanssa. Tiloissa toimi myös ruotsinkielinen vapaa-ajankoti ja ruotsin sanavarastoni kasvoi hitaasti, mutta liian hitaasti.
Daf sanoi sopimuksen kanssani irti lopullisesti juuri ennen lumentuloa ja tilasin hinausauton. Hinaaja kysyi halusinko ottaa valokuvan vanhasta palvelijastani, ennen kuin hän vie sen pois. Sanoin ei kiitos.
Joulua vietimme kotona maalla Rusthållissa ja välillä Sanchezien luona Rotebrossa. Tyttäreni ei saanut olla Lucia, mutta ei ollut halunnutkaan, koska ei halunnut kävellä töksähdellen vaihtoaskeleella ja laulaa ruotsalaisia lauluja. Sitä paitsi, hän oli roomalaiskatolinen. Poikani oli piparkakku-ukko, tietenkin. Kuten kaikki muut ulkomailla syntyneet pojat, elleivät itse saaneet valita. Siihen aikaan pojat eivät vielä saaneet olla mitään muuta kuin piparkakkuja tai tonttuja. Tiernapoikia ei kukaan oikeastaan halunnut olla koska sillä roolilla oli tietty hinttivaroitus. Tyttäreni halusi sitten kuitenkin olla apulucia kimmeltävää nauhaa vaaleilla kutreillaan. Mutta laulamaan ruotsiksi hän ei missään nimessä halunnut.
Minä olin alkanut pikkuhiljaa katselemaan itselleni miesseuraa ja kolumbialaisten juhlissa tapasin Miguelin, joka kävi sitten meillä Kimstassakin laskemassa pulkkamäkeä lasteni kanssa. Olin luvannut lapsilleni jos koskaan heille hankin isäpuolen, niin se tulee puhumaan samaa kieltä heidän kanssaan. Nyt kielelliset mahdollisuudet olivat espanja ja englanti. Suhteemme ei kuitenkaan kukoistanut ja lopahti melkein itsekseen saman vuoden aikana, vaikka tapailimme satunnaisesti sen jälkeenkin.
Olin myös aloittanut englanninkielen kurssin yliopistolla ja koska päätin olla ostamasta uutta autoa ja yleensäkin istumasta auton rattiin rangaistakseni itseäni omasta typeryydestäni ja varomattomuudestani, niin kulkuyhteyksien hankaluus Kimstasta Frescatiin tekivät jatkamisen mahdottomaksi. Nyt jälkikäteen ymmärrän tehneeni yhden niistä kaikkein huonoimmista valinnoistani. Minun olisi ehdottomasti kannattanut silloin ostaa uusi auto, ottaa opintolainaa ja jatkaa yliopistolla, tehdä mahdollisesti puolta päivää esikoululuokalla samaan aikaan. Lapseni olivat nyt niin suuria että voin jättää heitä kotiin kahdestaan, antaa avaimet, antaa enemmän vastuuta. Olin turvallisessa Ruotsissa, enkä nukkunut enää pesäpallomaila sängyn alla.
Teimme lumiukkoja pihalla, lapset opettelivat hiihtämään koulussa lainasuksilla, löysimme riimukiviä läheisestä metsiköstä ja otimme valokuvia Pentax-systeemikamerallani. Fabián Andrés täytti kolmetoista, Johanna 12 vuotta ja pidimme syntymäpäiväkutsut Kimstassa ja luokkatovereita tuli talon täydeltä, vanhempiensa kuskaamina. Keväämmällä aloin miettiä muuttoa Märstaan, koska kulkuyhteydet olivat niin äärettömän vaivalloiset. Kaupassakäynti oli hankalaa kun bussivuoroja oli vain kaksi päivässä ja naapuriyhteisöön sopeutuminen oli ollut hankalaa. Ei minuun torjuvasti suhtauduttu, mutta ei myöskään seuraani hakeuduttu. Naapurinrouva lainasi minulle autoaan omasta aloitteestaan joskus kauppareissuille, mutta sekin kontakti romahti kun naapurit lomamatkalla ystäväperheen, toisten naapureiden, kanssa ajoivat vuoristotiellä nokkakolarin rekan kanssa Italiassa ja iloinen, avoin, ystävällinen naapurinrouvani Maud kuoli, samoin toisen pariskunnan mies. Tragedia oli tyrmistyttävä kymmenen talon maalaisyhteisössä. Aikaa myöten lesket menivät keskenään naimisiin ja yhdistivät tynkäperheet, mutta se kuuluu taas heidän tarinaansa, ei minun. Muutettuani Kimstasta en tavannut heitä koskaan enää.
Kävin asunnonvälityksessä Märstassa ja sain etuoikeuspaikan asuntojonossa, ottaen huomioon että olin yksinhuoltaja ilman omaa vuokrasopimusta (olin vuokralla yksityisellä) ja sinä keväänä muutimme Märstaan, Tingvallan miljoonaprojektiin, tilavaan neliöön ensimmäisessä kerroksessa, kävelymatkan päähän lasten koulusta.
Halusin vaihtaa työpaikkaa, viihdyin hyvin ja oli mukavaa tehdä töitä suomenkielellä, jota en ollut puhunut kotikielenä sitten Suomesta lähdettyäni, seitsemääntoista vuoteen. Kotona puhuimme useimmiten englantia, vaikka yritin aina välillä pitää yllä espanjaa myös. Ruotsia ei voinut sanoa että osaisin vielä. Näin ilmoituksen, jossa suomenkielinen päiväkoti Kurre hakee johtajaa ja hain sitä, mutta minulle ilmoitettiin, että päiväkotia oltiin sulkemassa, mutta kunnassa oli suuri tarve esikoulunopettajista ja paljon avoimia virkoja alallani.
Kirjoitin kuntaan ja tarjosin palveluksiani missä tahansa suomenkielisessä/espanjankielisessä esikoulunopettajan virassa tai kotikielenopettajana ja viikkoa myöhemmin olin haastattelussa ja kolme päivää sen jälkeen minut oli ylipuhuttu ottamaan vastaan esikoulunopettajan virka ruotsinkielisessä päiväkodissa , jossa oli kuulemma ”suuri tarve” espanjaa taitavista opettajista. Olihan siellä, yksi chileläisten vanhempien lapsi, joka osasi parempaa ruotsia kuin minä.
