”No nyt se sitten tuli voimaan”, Jukka sanoi ja kopautti kuppinsa kahvihuoneen pöytään, niin että sokeriastian lusikka kilisi.
”Mikä niin?” Paavo kysyi ja nosti katseensa puhelimestaan.
”Kieltolaki.”
”Kieltolaki? Mikä niin kieltolaki?”
”No rahapelaamisen kieltävä laki tietenkin. Tänään on viidestoista toukokuuta vuonna 2023. Painapa se mieleesi.”
”Höh, eihän se mikään kieltolaki ole. Eihän rahapelaamista suinkaan ole kielletty, se vain vaatii tunnistautumisen tästä päivästä lähtien.”
”Jos en tunnistaudu, niin saanko minä pelata lottoa vain en?”
”Ei, et varmaankaan saa. Sinulla täytyy olla veikkauskortti, tai jotain sen tapaista.”
”No niin, siinäs näet. Kieltolakihan se silloin on. Minun ei enää anneta pelata lottoa. Joka perjantai olen laittanut kaksi riviä vetämään viimeiset neljäkymmentä vuotta, ja nyt minun ei enää anneta.”
”No, mikä siinä nyt niin vaikeaa on. Menet markettiin ja pyydät veikkauskortin, ja sen jälkeen kaikki sujuu aivan kuin tähänkin asti.”
”Ja minä kun en sellaista pyydä. Minä en todellakaan aio tunnistautua jonkin pelin takia. Mitä se sitä paitsi valtiolle kuuluu, mihin minä vähiä rahojani kulutan. Laskeppa nyt, kuinka paljon olen minäkin tukenut kansanterveyttä lottorahoillani, enkä ole koskaan edes mitään vastineeksi saanut, enkä pyytänyt. Vaikka olisin minäkin mielelläni jonkun päävoitoista napannut.”
”Se nyt on niin epätodennäköistä, että sinä voittaisit lotossa päävoiton. Ei tarvitse kuin vähän miettiä todennäköisyyksiä.”
”Todennäköisyyksiä ja todennäköisyyksiä. Kai sitä voi ihminen elää toivossa ilman todennäköisyyksiäkin.”
”Voi, voi, en minä sitä sano. Sellaisen säännön ne nyt vain ovat keksineet. Hyväähän sillä halutaan tehdä. Monilla on katsos pelaamisongelmia, ja sitähän siinä yritetään hillitä.”
”Väitätkö sinä, että minulla on peliongelma?” Jukka sanoi hieman tuohtuneena.
”En tietenkään väitä.”
”Onko sen aina oltava niin, että jos jollakulla on jokin riippuvuus, niin kaikkien muidenkin pitää kärsiä. Sekös se siinä on ajatuksena?”
”Ei kai nyt sentään”, Paavo sanoi. Häntä alkoi jo hieman kyllästyttää koko asia.
”Varmasti siinä on taas kristillisillä sormensa pelissä siinäkin asiassa. Jos he saisivat päättää, ihmisten pitäisi istua kotisohvalla rukoilemassa päivät pitkät. Kaikki hauskuus olisi kiellettyä.”
”Tuskinpa se nyt sentään mikään poliittinen kysymys on.”
”Eikö muka. Alkoholin kanssakin on sama juttu. Kun alkoholilakia saadaan vähänkin höllennettyä, vaikkapa vain sillä, että ruokakauppoihin saadaan hitusen vahvempaa olutta, niin eikös ne hihhulit ole heti kiristämässä hallitusohjelmillaan, että ei saa myydä aamulla eikä illalla. Ja että mainokset pois kaduilta. Niin kuin siitä nyt joku tulisi juoppohulluksi, jos näkee Koffin tölkin kadunvarsimainoksessa.”
”Nyt sinulla menee jo puurot ja vellit sekaisin.”
”Eipäs mene. Yhtä ja samaa porukkaa se on. Isoveli haluaa valvoa. Ja aina kun keksitään jokin uusi keino valvoa, rustataan oikein laki sen laillistamiseksi.”
”Nyt tämä menee jo ihan orweliksi”, Paavo sanoi, ja joi kahvinsa loppuun. Hän oli niitä, jotka vätystelivät kahvihuoneessa, kunnes muut olivat lähteneet, mutta nyt hän oli selvästikin tuohtunut äskeisestä keskustelusta.
”Totta puhut”, puuttui puheeseen Matti. Hän taas oli niitä hiljaisia hissukoita, jotka eivät paljon ääntään korottaneet muiden seurassa. Jukka ei hänestä muuta tiennyt, kuin että tällä oli tyttöystävä, jonka nimi oli Pupu – tai jotain sinne päin – ja että Matti oli innokas tietokoneella pelattavien pelien harrastaja. Niillä oli ihan jokin nimikin sille, mutta se ei vain ollut koskaan jäänyt Jukan mieleen.
”Niin kuin mistä?” Jukka kysyi.
”Siitä että isoveli valvoo”, Matti sanoi. ”Eilen siitä oli oikein uutisissakin. Whatsapp avaa puhelimen mikrofonin useita kertoja yössä, vaikka ohjelma ei ole edes käytössä.”
Jukka yritti, ihan vain ollakseen kohtelias, ymmärtää mistä Matti puhui.
”Niille ei katsos riitä, että ne kuuntelee meitä päiväsaikaan, vaan ne haluaa kuunnella yölläkin.”
”Miksi ihmeessä?”
”No tietenkin siksi, että me puhutaan unissamme. Kun ihminen nukkuu, hän ei osaa varoa sanojaan. Ne kuuntelee meitä salaa koko yön ja nauhoittaa kaikki meidän salaisuudet.”
”Ketkä ne?”
”No ne Metan tyypit tietenkin. Meta omistaa Whatsappin ja monta muuta sosiaalisen median alustaa.”
”Minä vain kuorsaan yöllä. En puhu. Puhutko sinä?”
”Pupu sanoo, että puhun. Se on pelottavaa. Olen alkanut sulkea puhelimen jääkaappiin yöksi.”
”Jääkaappiin?”
”Niin, jääkaappiin. Koska se on metallia, niin se toimii kuin Faradayn häkki.”
”Varadein häkki jääkaapissa. Kaikkea sitä kuulee. Minulla on siellä ihan vain kaljat kylmenemässä. Sitä häkkiä minä kyllä käytän mökillä, kun laitan tölkit katiskassa järveen viilenemään.”
”Jaaha, täytyykin tästä lähteä takaisin myllyn ääreen”, Matti sanoi. Hän ei selvästikään ollut saanut Jukalta vastakaikua ajatuksilleen.
”On se sitten hyvä ettei minulla ole sitä vatsappaa eikä muuten älypuhelintakaan”, Jukka huikkasi perään.
Ajankohtainen aihe, sujuva. Olet rakentanut tekstin vuoropuhelun varaan. Yksi huomio, mikäli sallit – ja pakkohan sinun on sallia: Kun puhe/ sitaatti on dialogin alussa, ehkä ei kannata kovin usein toistaa puheen jälkeen, kuka sanoi. Kuka on sanojana selviää muutenkin nokkelammin; sitä paitsi säästyt tylsän sanoa-verbin toistolta.
+ Eka virke aloittaa kivasti tekstin. Otsikko on kiero +
Esim. näissä dialogeissa toimisin toisin: ”Väitätkö sinä, että minulla on peliongelma?” Jukka sanoi hieman tuohtuneena. > … Jukka vaikutti tuohtuneelta/ … rupesi tuohtumaan/ Tai sitten Jukka tekee jonkin eleen, josta näkyy, että vastaan panen, minua ei väheksytä.
”Ei kai nyt sentään”, Paavo sanoi. Häntä alkoi jo hieman kyllästyttää koko asia. >
Ensin puhe. Sitten uutena virkkeenä . Paavoa alkoi jo (hieman) kyllästyttää…. Tai voi Paavo tehdä jonkin kärsimättömyyttä osoittavan liikkeenkin.
Napakoittaaksesi dialogia voisit jättää selittelyt vähäisemmäksi = ne lyhyet turhat virkkeet, joissa jankutat + pikkusanat, jotka eivät vie asiaa eteenpäin. “Oikeassa elämässä” jahkaaminen ei niinkään vaivaa vaan luo intiimiyttä puhujien kesken, hyväntahtoisuutta, tuttuutta jne.