”Kun pääsin eläkkeelle oletin, toivoin, uskoin, että elämäni kultaiset vuodet saisin omistautua itselleni, tekemään kaikki ne asiat, joita en ollut voinut tehdä ollessani vielä työelämässä, pienipalkkaisena yksinhuoltajana. Synnyin siihen aikaan kun tyttölapset kasvatettiin ottamaan muiden tarpeet huomioon ennen omiaan. Ja niinhän minäkin tein, viime metreille saakka ja kun maaliviiva jo lähestyi ajattelin että nyt voin vaihtaa vapaalle. Käyttää jäljellä olevat vuodet vapaana velvollisuuksista, nukkua myöhään, valvoa vaikka koko yö. Hoitaa puutarhaani, kasvattaa kurpitsoita. Matkustella. Kirjoittaa ja julkaista. Lukea, lukea lukea.”
”Olen lukenut tästä kertomuksestasi, että asuttuasi kauan yksin sen jälkeen kun lapset aikuistuivat ja muuttivat pois ja saatuasi sepelvaltimosairauden ja sydäninfarktin jäit osa-aika eläkkeelle. Miten tämä tapahtuma muutti elämääsi?”
”Minulle jäi enemmän aikaa omille harrastuksille ja luonnollisestikin jouduin elämään myös pienemmällä budjetilla, koska sairaseläke ei kompensoinut lähellekään tulojen menetystä.”
”Sitten tapasit uuden miehesi”
”Se tuli kuin taivaan lahjana. Olin jo sopeutumaan elämääni yksin, mökissäni metsän reunassa, oma tupa, oma lupa. Kirjoittelin jo silloin paljon, mutta vain nettifoorumeilla. Blogasin, join joskus viiniä viikonloppuisin riippumatossa lojuen mökin verannalla lämpiminä kesäöinä.Lapset kävivät tervehtimässä, lapsenlapsetkin syntyivät ja tulivat mielellään mummin paapottavaksi, vaikka pienin vähän pelkäsi pimeinä iltoina, kun metsässä liikkui eläimiä, ei nyt kuitenkaan susia, vaan oravia ja kettuja. Kävin Etelä-Amerikassa, USA:ssa, Espanjassa. Elämä oli tasaista ja yksinäisyyskään ei vaivannut.”
Sitten tapasin mieheni. Ajoitus oli loistava, hän oli jäänyt leskeksi pari vuotta aikaisemmin ja etsi uutta kumppania, tositarkoituksella. Minä olin jäänyt leskeksi jo hyvin nuorena, ja en ollut onnistunut löytämään uutta elämänkumppania parista lyhytaikaisesta yrityksestä huolimatta. Joku ystäväni oli sanonut että se käsi joka tulee keinuttamaan kiikkustuoliani on oleva suomalaisen miehen käsi. En ollut edes seurustellut suomalaisten miesten kanssa moneen kymmeneen vuoteen. Mutta näinhän siinä kävi. Olin luvannut lapsilleni, että jos koskaan tulen menemään uusiin naimisiin, niin tuleva mieheni puhuisi lasteni kanssa samaa kieltä. Sehän piti sitten myös paikkansa. Heillä on yhteinen kieli, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Niin ne asiat tapaa järjestyä.”
”Ja miehesi kanssa teillä ei ole mitään kitkaa?”
”Ei, sovellumme hyvin toisillemme ja toivomme saavamme elää vielä monta onnellista vuotta yhdessä.”
”Kerrotko nyt miksi olet täällä?”
”Herään joka aamu aikaisin, tulen alakertaan yöpaita päälläni, aamutakissa, tohvelit jalassa ja tukka pystyssä. Valmiina jatkamaan neljännen romaanini kirjoittamista. Olen täysin jumissa, koska päässäni pyörii vain yksi ajatus. ””Voiko vitutukseen kuolla?”” Tervehdin uutta päivää nostamalla molemmat keskisormet ylös osoittamaan keittiön kattoon. Sen yläpuolella, peräkammarissa, nukkuu mieheni aikuinen poika. Hän on asunut meillä kaksi vuotta. Hän on opettanut minut vihaamaan itseäni, koska en kaikista yrityksistäni huolimatta ole oppinut pitämään hänestä vielä vähemmän rakastamaan häntä.”
Terapeutti luki muistiinpanonsa, painoi ”save” näppäintä ja sulki läppärinsä.
”Ensi kerralla voisitko kertoa siitä mikä sinun ja miehesi pojan välillä kiikastaa.”
Hyvä terapeutti! Kiertotietä on joskus helpompi löytää asian ytimeen kuin menemällä suoraan.
Vieläkö kognitiivinen terapia on se terapian muoto, joka kestää kauan, usein vuosia tai koko elämän? Eikö sen vastapainona aikoinaan Ben Fuhrman tuonut Amerikasta meille ns. lyhytterapian? Mikäli muistan oikein.
Jos ihminen on elänyt vaiheikkaan elämän, miksi hän eläkeikäisenä tarvitsee kognitiivista terapiaa, koska ajatus “Voiko vitutukseen kuolla?” -ajatuskiertymä ei anna rauhaa?
Ihan paljasjalkapsykologina kyselen.
Sitten itse tekstistä: Seuraavan teoksesi aihe nähtävästi pyörii tuon avausjakson ympärillä?
Mikähän tulevissa tapaamisissa on se tärkein juttu? Sitä me emme voi vielä tietää.
Onko kirjan telineenä tarkoitus olla vuoropuhelu? Vuoropuhelulla on tekstinä aina omat hyvät puolensa, usein myös kinkkiset solmukohtansa.
Riippuu siitäkin, kirjoittaako itselleen ja psykologille/ psykiatrille vai jälkipolville. Vai onko tarkoitus saada esille jokin tärkeä asia, joka yleispätevänä (tai erikoistapauksena) kantaa kauemmaskin, antaa samastumisen tunteita, jännitystä yms. Tai helpotuksen itselle (terapiakirjoittaminen).
Tällaista sekalaista tuli mieleeni kysellä. Sinulla on paljon repussasi sekä muille että itsellesi. Ehkä miettisin hetken pohjimmaisia kysymyksiä.
Ja tämä(kin) teksti on sellainen, että siinä on paljon – siis ihan tekstinä – selventämisen varaa plus paljon kiinnostavaa aineistoa.
Onnea ja sitkeyttä jatkoon!
Hyvä alku, lukija jää kiinnostuneena odottamaan, mitä tuleman pitää. Ehkä puheessa voisi olla enemmän rönsyjä, se tekisi tarinasta vielä uskottavampaa (uskottavaa se on nytkin!)
Terapiasta kirjoittaminen on vaikea laji, kiinnostava nähdä miten etenet.
Edellä Liisan kommentit terapian tarpeesta eivät liity tähän. Tämä eläkeläinen tässä tarinassa tarvitsee tällaista terapiaa. Hyvä niin.
Olli-Pekka Mäkinen, en ymmärtänyt virkettäsi terapiasta tässä yhteydessä. Kirjoittajan selitteissä mainittiin kognitiivinen terapia, tartuin siihen: tarinassa tod näköisesti törmätään tähän. Ja minähän olen aina utelias – psykologiasta en ymmärrä mitään. Ja sen vissiin huomaa näyttöruudunkin kautta 😉
Erotan kirjoittajan ja tarinan kertojan. Vaikka ei se aina vitivarmaa liene. Valmistumassa oleva romaani saattaa olla bio-, auto- tai jotain muuta omakerrallista. Ja sitä me lukijoina tosiaan odotamme.
Olli-Pekka, käsitin, että tässä romaanin alussa terapeutti ja potilas/ asiakas keskustelevat. Terapeutti vaikuttaa – jaa, mikä olisi oikea luonnehdinta? – melko neutraalin yksitavuiselta. Potilas puhuu ihan kiitettävästi. Vai pitäisikö hänen (vai terapeutin) rönsyillä enemmän?
Onkohan tämä käsiksen ensimmäinen vai viimeinen versio?
Vau, nyt mää käsitin, mitä sanoit , kun sanoit “Liisan kommentit terapian tarpeesta eivät liity tähän” Jeps!
“Kognitiv beteendeterapi” on se terapian laji jota täällä tarjotaan, mutta voi hyvin olla että se on se lyhennetty muoto, mihin Liisa viittaa. En ole koskaan käynyt terapiassa. Mielestäni olin selviytynyt hyvin elämän aallokossa ilman terapioita, mutta nyt viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että ellei joku muu lähde terapaan, niin minun on se tehtävä itse, että pystyn elämään saman katon alla henkilön kanssa, jonka tapaa ajatella, käyttäytyä jne en ymmärrä ja johon kahden vuoden aikana en ole pystynyt luomaan minkäänlaista tervettä “äitipuolen” suhdetta. Minusta on tullut karikatyyri omasta itsestäni. Olen aina pitänyt itsestäni, ajatellut itsestäni vahvana, empaattisena, sopeutuvaisena ja huumorintajuisena ihmisenä. Nyt minusta on tullut Tuhkimon ilkeä äitipuoli. Tutkiskelen joka päivä foorumeita ja tekstejä autismin kirjosta ja aspergerista, mutta en ole päässyt askeltakaan lähemmäksi tätä henkilöä.
Joten, en ole kirjoittamassa kirjaa aiheesta. Tämä on omaelämänkerrallista, autoterapiaa ja samalla harjoitusta kirjoittaa lyhyempiä tekstejä dialogin muodossa.
Jatkoa seuraa, mahdollisesti.
Okei. Näin käsitinkin tekstisi pohjan alunperin. Ihan hyvältä kuulostaa jatkoa ajatellen. Paljon aineistoa. Ja todella usein dialogin käyttö antaa tekstiin väljyyttä ja lukijalle hengähdysaikoja.
Huomasin äsken, ettei eilinen kommentointini ole lähtenyt eteenpäin, vaan se on edelleen “odottamassa tarkastusta”. Jokin mystinen taho on varmaankin hiihtolomalla ja kommentti “tulee julkiseksi hyväksynnän jälkeen”. No, voi vitsi ja vohveli!
Hyväksyin kaksi viimeistä kommenttia; en edes tiennyt että minäkin voin hyväksyä tai sitten ei kommentit.
Tiedän toki että tämäntyyppinen “terapiakirjoittaminen” on suosittua, mutta itse olen karttanut sitä kuin ruttoa. Olen aina ajatellut itseäni lähinnä satutätinä, tarinankertojana; introspektio on ollut minulle vieras ajatus. Tätä terapiadialogia en edes voisi koskaan julkaista satuttamatta minulle tärkeää ihmistä. Ehkä sitä voi muokata ajan kanssa painettavaan muotoon. Materiaalia siihen kyllä löytyy.
Minua kiinnostaisi tosi paljon kuulla lisää näistä ihmisistä. Tästähän voi sukeutua vielä vaikka minkälainen tekstikokonaisuus. Voinet yhdistellä tosiasioita ja fiktiota ihan vapaasti, eihän tekstin tarvitse kertoa sinusta, vaikka tekstin henkilöllä olisikin yhteisiä kokemuksia sinun kanssasi. Perheiden sisäiset jännitteet ovat joskus jättimäisiä.
Pari kielenhuollollista asiaa pisti silmään, mutta puutun niihin myöhemmin. Ensin haluaisin kuulla, mitä tämä henkilö seuraavan kerran kertoo terapeutille. Minusta heidän kohtaamisnsa vaikutti aidolta.
Riikka, olen nyt pahasti ulkona omalta mukavuusalueeltani. Toisaalta taas, pelkästään se että olen saanut kirjoitettua asiasta tuntuu avaavan uusia näkökulmia. Terapia taitaa toimia jo!
Olen miettimässä toisen terapiasession aloittamista.
Kielenhuollon suhteen tiedän toki että tekstini jättää paljon toivomisen varaa. Kielenhuollon verkkokurssit auttavat, mutta vuosien laiminlyönti mitä tulee kielen käyttöön kostautuu. Tarvitsisin oikeastaan kustannustoimittajan apua seuraavan tekstini julkaisemiseen.