Minä haluan. Minulla on sananvapaus.
(Aineksia kolumniin)
Ei kai heitä kovin paljon ole. Siis todellisia myrkkypistiäisiä Suomen koleilla aukeilla tai hikisillä kesäkaduilla. Mutta yksikin riittää.
Hänellä saattaa olla suloisen mummon hahmo. Tai hän saattaa keijuna liihotella marketin käytävillä ja pyrähtää tuolloin tällöin jonkin kutsuvasti avoinna olevan kauppahuoneen vaaterekkien ja pitsilaarien partaille.
Toisinaan hän seisoo tiskin takana tai lasikopissa jossain byrokratian solukoissa.
Ja kerta vielä: Ei heitä paljon ole. Mutta yksikin saattaa pilata sen päivän, jolloin aamulla heräsit mukavia ajatellen ja innokkaasti päivän touhuja odotellen.
Pikkuriikkinen sana riittää, jopa yksi painavasti lausuttu sanan loppuliite tai pieni vaaraton vahvikesana.
“Et sitten ENÄÄ ole viitsinyt katsoa, mitä suuhusi pistät.”
“Sinussa ei ole KOSKAAN ollut …”
“MaijaKIN on HURAHTANUT…”
“SINUSTA en olisi uskonut, että…
”Miten sinä VIELÄ olet NIIN naiivi.”
Ensin ajattelet, että EI! Minä en ryhdy vainoharhaisesti epäilemään salaliittoja tai oman habitukseni herättämää inhon dominoefektiä. Enkä kyllä liukkaan pahanpuhumisen anna vaikuttaa siihen, mitä itse ajattelen jostain ihmisestä tai hänen ratkaisuistaan.
Joko jokainen hoksasi, mistä puhun?
Olen aina sanonut, että en juurikaan elämässäni ole tavannut epäkohteliaita ihmisiä, kolkkosanaisia käärmekieliä. Yliolkaisia ja välinpitämättömiä me (kai kaikki?) kyllä tapaamme tuon tuostakin.
Pari ikävää kollegaa on jäänyt lujasti mieleen takavuosikymmeniltä. Mutta nyt parin vuoden aikana on kuin maailman pirullisimmat koirankuonolaisten luolastot olisivat avautuneet ja esiin kömpivät maahisten ottopojat olisivat päättäneet laskea oksennusmujunsa kaikkialle, missä liikkuvat. Varsinkin viime kuukausina pahansuovat ihmiset ovat nousseet kuin myrkkykylvö omin nimin ja kasvoin kilpailemaan, kuka pahimmin ja säälimättömin voi ottaa kantaa asiaan kuin asiaan ja lytätä muita ihmisiä säälimättömästi.
Muutamista lehtien ja somen teksteistä näkee, että ilkeiltävä on, vaikka tietotaito ei millään riitä eikä oikein suomen kielikään ole hallussa. Mutta kun on se mielipide, kanta asiaan kuin asiaan. Ja vapaus sanoa! Eikä mielipidettä tarvitse perustella. Se on oma, jokaisen ikioma privilegio.
Usein kehotetaan jättämään pirullinen ihminen mädäntymään omaan sappeensa! Ei ole pakko pitää yhteyttä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina vihainen ja huutaa rajapiruna, ennen kuin edes sanaakaan sanot hänelle. Valitse seurasi! Poista lähipiiristäsi myrkylliset ihmiset! Toksisuutta ei ole pakko kestää!
Entä jos jokainen ihminen jättää huonosti käyttäytyvät, pahansuovat, ilkeitä juttuja levittävät ihmiset oman onnensa nojaan, niin kuka huolehtii, mikä heillä todella on, painaako jokin. Missä kulkee raja, jolloin lähimmäistä pitää tukea, vaikka tukeminen olisi kerta toisensa jälkeen pahansuopuutta, vääriä syytöksiä, huonotuulisuutta, toisten ihmisten mitätöintiä?
Erilaisuutta pitää sietää, kaikenlaisia ihmisiä on siedettävä. Kyllä kyllä! Yhteisöissähän suurin osa elää.
Mutta mutta.
Joskus yksinkertaisesti väsyy.
Vai siitäkö sen toisenkin kohdalla on kyse? Hän on väsynyt, hänellä menee huonosti. Ei kai pirullisia ihmisiä oikeassa elämässä ole? Jossain verkkokommentoinnissa ja Facebookin keskusteluissa he vain feikkaavat? Eikö?
