Rotebro

Annen olin tavannut noin kymmenen vuotta sitten Calissa. Pitkä, kaunis langanlaiha nainen nousi rappuja luokkahuoneeseen terassille jossa opetin ekaluokkalaisille laulamaan englanninkielisiä lastenlauluja kasettisoittimen säestyksellä (my name is breezy to sing with me is easy) ja rappuja nousee tuntematon nuori nainen, suomenkartta piirrettynä kasvoilleen. Hänestä tuli suojattini, oppilapseni, paras ystäväni niiden vuosien aikana kun hän ja hänen miehensä, Humberto, asuivat samassa esikaupunginosassa, Tequendaman puiston toisella puolella ja sittemmin kerrostaloasunnossa härkätaisteluareenan eteläpuolella.

Sitten he palasivat Ruotsiin, jossa olivat tavanneet ja minä lensin perheeni, opettajamieheni ja juuri koulua aloittamassa olevien lasteni kanssa ensin Floridaan ja sitten autolla Chicagoon. Chicagosta muutin neljä kuukautta myöhemmin lentäen takaisin Caliin, mieheni, lasteni isä ja elämäntoverini lyijyarkussa ruumassa. Neljä kuukautta viihdyin Calissa anopin ja apin hoivissa ja sitten pakkasin taas kerran ja palasin Floridaan veljen ja kälyn luo. Lapset mukanani, aina.

Olimme Annen kanssa kuitenkin aina yhteydessä puhelimitse, koska siihen aikaan, tietotekniikan aamuhämärässä, kirjeenvaihto tuntui jo liian etanamaiselta, ja puhelut olivat tulleet halvemmiksi.

Viisi vuotta myöhemmin kuin olin sitten päättänyt palata takaisin kotimaahani Suomeen, jossa lanko oli jo tapetoinut makuuhuoneen kotitilalla Keski-Suomessa meitä varten, muutinkin sitten suunnitelmani viime tingassa ja juutuin välilaskulla Ruotsiin. Annen syytä ja hyvien perustelujen. En silloin vielä tiennyt, miten vaikeaa oli myöhemmin saada sitä junaa raiteilleen, kun sivuraidekin tuntui johtavan johonkin.

Maaliskuun loppupuoli on menossa ja Ruotsissa oli täysi talvi. Meitä oltiin vastassa Arlandan lentokentällä. Ystävät odottivat talvivaatteet käsivarsillaan hyvin tietäen, että meillä ei sellaisia ollut. Saimme toppatakit päällemme, lapaset, myssyt ja kaulaliinat. Parkkipaikalle luistelimme kesäkengillä, seuraavana päivänä olisi kauppaanlähtö kenkiä ostamaan.

Eipä Ruotsi nyt kummoiselta näyttänyt, metsää molemmin puolin tietä, lunta maassa ja puussa,  taloja ja autoja, loskaa ja neovärisiin urheiluasuihin pukeutuneita nuoria.  Kuuma pinkki ja turkoosi näytti olevan muotia ja kansa näytti jotenkin…kloonatulta?  Kyltit olivat hauskoja, ulosajosta  oli tullut ulospieruja (exit=utfart) ja kun olimme perillä Rotebrossa minulle esitettiin amerikkalaisten jättifirmojen rakennuksia ja kun käännyttiin Bollstanäsin tielle tavailin sanaa ”ballsofsatanas”, olin väsynyt luuytimeen saakka ja väsymys oli purkautumassa hihittelynä ja  hysteriana.

Sanchezien kodikkaassa rivitaloasunnossa Rotebrossa meidät istutettiin syömään ensimmäinen ateriamme Ruotsissa.  Se koostui ohuesta, pehmeästä leipärullasta, perunamuusista ja nakeista.  Ruotsi tuntui kotoiselta ja samalla vieraalta samalla kertaa. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja talvinen päivä oli hämärtymässä iltaan.

Seuraavien päivien ja viikkojenkin aikana tapahtui paljon. Kävimme poliisilaitoksella rekisteröimässä maahanmuuton saadaksemme henkilötunnuksen.  Tytär ja poika aloittivat Rotebrossa koulussa ja saivat oppaakseen ja tulkikseen uruguaylaisten  vanhempien espanjaa puhuvan pojan. Hain yliopistoon jatkamaan opintojani ja koska minulla ei ollut mitään valmista suunnitelmaa miksi haluaisin valmistua aloitin yksittäisillä kursseilla,  englantia ja espanjaa. Mutta aloittaisin vasta seuraavana syksynä.  Kirjoittauduin ruotsin kielen kursseille, jotka oli tarkoitettu maahanmuuttajille SFI:n, joka myös alkaisi syksyllä. Kouluaikojen pakkoruotsista Suomessa muistin ehkä kolme sanaa, mutta jossain aivojen sopukoissa kummitteli yksi jos toinenkin sanantapainen, joka odotteli uloskutsumistaan.

Naapurit tulivat tutustumaan. Seurustelu sujui englanninkielellä ja kaikki olivat niin sydämellisiä. Olimme todellakin tervetulleita Ruotsiin! Kirjoitin päiväkirjaan yöllä myöhään lauseen, joka oli ensivaikutelmani, yhden tapaamisen jälkeen.  ”Tervetuloa Ruotsiin! Me pidämme sinusta ja lapsistasi, koska olette meidän kaltaisiamme ja rikastutatte maatamme amerikkalaisella kulttuurillanne.” Meitä halailtiin lämpimästi ja taputeltiin selkään. Sormien välissä oli kuitenkin aavistus piilossa olevaa partakoneen terää. (rakastamme sinua niin kauan kuin ajattelette ja käyttäydytte meidän tapaamme).

Kävimme luistelemassa Norrvikenin jäällä, kelkkamäessä, IKEASSA ja Rotebron OBS!:issa. Eikös vaan, osataan sitä täälläkin, suuri tavaratalo, kaikki palvelut. Turkoosi/kuumapinkkikansa osti siis vaatteensa täältä, urheiluvaatteiden osastolta. Missä kaikki tummaihoiset?  Missä etnisten ryhmien sekoitus, missä vieraiden kielten solina? Elimme vuotta 1987 ja Ruotsin kansainvälistyminen ei ollut vielä päässyt käyntiin. Elimme kansankodin viimeisiä sosiaalidemokraattisia unelmavuosia.  En tiennyt silloin vielä että ihanneyhteiskuntani  oli nopeasti siirtymässä historiaan.

Ensimmäinen varsinainen suuri pettymykseni oli se että asunnon hankkiminen oli vaikeaa.  Ja muutettava meidän oli, koska vaikka tulen olemaan ikuisesti kiitollinen ystävilleni alkuaikojen majoituksesta, alkuun auttamisesta ja byrokratian kuvioiden hoitamisesta, niin mahdotontahan oli asua kahden perheen saman katon alla. Ennen kuin pienestä kitkasta syttyisi suuri roihu,  aloin etsiä uutta asuntoa ja niin muutimme maalle, noin kymmenisen kilometriä  Arlandasta Almungen tienvarteen, maalaisyhteisöön nimeltään Kimsta. Siellä saimme vuokrata yläkerran entisen suurtilan rusthollista, suuret, valoisat huoneet, keittiö ja rappujen alapäässä vessa jossa oli kylpyamme.

Seuraava ongelma oli kulkuyhteydet. Kimstaan kulki vain kaksi bussivuoroa: toinen aamulla kun lapset haettiin kouluun ja toinen iltapäivällä kun he tuotiin kotiin. Aikuisia sai matkustaa mukana, koska tilaa oli.

Ostin viimeisillä dollareillani käytetyn vanhan auton; kaksitahtimoottori Daf, automaattivaihteet, yksi vaihde eteenpäin ja yksi taaksepäin, hihnaveto.  hollantilaista valmistetta. Kesärenkaat ja talvikeli. Ja minä jolla oli floridalainen ajokortti ja en ollut koskaan ajanut talvikelillä pidin hauskaa kun liukastelin penkasta penkkaan pikkuisella maalaistiellä. Onneksi oli paljon lunta ja korkeat vallit.  Skånelassa olin ajaa penkereestä alas, kun ”auto” lähti liukuun, onneksi lumivalli  pysäytti ja sain itse työntää Dafin takaisin tielle.

Lapset olivat siirretty Rosersbergiin ala-asteelle ja kävivät Råberget- koulua vuoden ja se oli sekä mukavaa että piinallista.

”Anders and Johanna are welcome here”,  rehtori sanoi ja hymyili ystävällisesti. ”Johanna saa aloittaa 4B luokalla heti maanantaina ja Anders”…”Andrés” keskeytin. ”No tuota…eikö hänen nimensä ole Fabian?” ”On, mutta me olemme aina kutsuneet häntä toiselta etunimeltä, Andrés.” ”Millä nimellä häntä kutsuttiin USA:ssa?” Poikani vastasi itse: ”Fabianiksi”

”No sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me sanotaan sinua Fabianiksi. Se on tavallinen nimi täällä Ruotsissa ja helppo lausua kaikille opettajille ja luokkatovereille.” Poikani nyökkäsi.

”Sinä aloitat siis luokalla 5A.”

”Tämä ei voi pitää paikkansa. He ovat jo olleet neljännellä ja viidennellä luokalla. Heidän kuuluu päästä viidennelle ja kuudennelle.”

Rehtori tutki papereita uudelleen ja totesi sitten että syntymävuosiensa perusteella heidät sijoitetaan ikätovereidensa kanssa samoille luokille. USA:ssa kouluvelvollisuus alkaa 6-vuotiaana, mutta lapset kuuluvat ilman muuta ikätovereidensa kanssa samaan luokkaan ja he eivät puhu vielä ruotsiakaan.

”Miten tärkeää on se että he oppivat ruotsia neljännellä vai viidennellä luokalla?”

Siihen rehtorilla ei ollut vastausta. Päätös oli jo tehty. Byrokratian rattaat jauhoivat ja lapseni eivät tulisi ikinä antamaan Ruotsin koululaitokselle anteeksi sitä, että he joutuivat käymään yhden luokan uudelleen ilman omaa syytään. Minulla ei ollut silloin riittävästi tietoa miten asiasta voisi valittaa, joten jätin asian sikseen.

Lapseni saivat tukiopetusta ruotsissa vanhemmalta erityisopettajalta nimeltään Britta, jota ajattelen aina lämmöllä. He saivat Britalta Milda-keittokirjan, jossa oli yksinkertaisia ruokareseptejä omistuskirjoituksella ”Fabianille ja Johannalle hyvä oppikirja ja avain ruotsin kieleen”. He saivat myös kotikieliopetusta, englanniksi, koska en halunnut heille kotikielenopettajaa, joka puhui chileläisellä murteella.

Samaan aikaan minä kävin Ruotsia maahanmuuttajille –kurssia ja elämä alkoi asettumaan normaaleille raiteilleen.

Pääsiäislomalla kävimme päiväristeilyllä Maarianhaminaan Sanchezien kanssa. Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta ja tämäkin saaristoristeily oli mieleenpainuva. Lähinnä siinä, että minne tahansa asetuimmekaan, kolme aikuista ja kolme lasta, kailottamaan kovaäänisesti espanjaa keskenämme, niin naapuripöydistä väki väheni.  Meillä oli hauskaa.