Joskus hän hymyili,

nauroikin,

oikein heleästi,

niin kuin pieni lapsi nauraa,

pienestä sydämestään,

silmilläänkin iloitsi.

Tänään totinen katseensa on syvä kaivo.

Joskus hän osasi piirtää perhosen,

sen siipien kevyet kaaret,

sielunsa silmin näki sen lentävän,

ja liikuttui sen kauneudesta.

Tänään huoneensa hämärä piilottaa pölyn.

Joskus hän osasi kuunnella satakielen laulua,

tunnisti melodian,

joka lävisti kaiken ikävän

ja täytti lohdutuksella.

Tänään hiljaisuus huutaa vasten mielensä tyhjyyttä.

Joskus hän tuli aina puolitiehen vastaan,

juoksi tarvittaessa kokonaan luokse,

vaikka kompastuikin,

nousi ylös, ja jatkoi matkaa.

Halusi pitää lupauksensa,

ei halunnut kenenkään pettyvän.

Ja hän kantoi,

ja kannatteli,

itseään ja toisia.

Sitten vain toisia.

Kunnes ei ollut enää voimia,

hymyillä.