Uinuisin ikuisessa ilossa Aabrahamin helmassa.

Mitään taloja ei tarvittaisi. Olisi vain kiviä.

Minä olen se, joka makaa portilla. Oikean portin oikeassa pielessä, ja minulla on haavoja.

Kissa on ainoa kosketus, johon minulla on oikeus. Kissa tulee kun se haluaa.

Sisällä syödään. Kuulen sen — lautaset, nauru, jonkun nimi sanottuna hellästi.

Nimeä ei sanota minulle.

Olen kuollut kaksi kertaa jo, tai lähes, tai tarpeeksi kauan. Ylösnousemus ei ollut se mitä lupailtiin.

Minä sain tehtävän: kertoa kuolleiden tarina.

Toisin kuin niissä tarinoissa joissa enkeli on valo, joka polttaa, nämä istuvat alas. Niiden läsnäolo on kuin jokin olisi lakannut puristamasta. Enkelit tietävät jotain kuolemasta jonka vain kuolleet tietävät, ja ne eivät pelkää sitä minussa.

Ensinnä kuollut meni suoraan taivaan oikealle puolelle. Toinen on noussut haudastaan.

Yksin ja hämmentyneenä olen vain minä. He ovat yhdessä, kauneudessa ja taivaan kielessä, joka on tullut ulos toiselta puolelta.

Kutsun mukaan Selma Lagerlöfin, hän tulee. Niken, hänkin tulee. Enkelit ja kuolleet naiset helmoissani hymisemässä.

Kivistä kimpoavat Aabrahamin tyttäret. Kukin omasta ajastaan, kukin omasta hiljaisuudestaan, joka ei ollut heidän valintansa vaan jonkun toisen päätös heidän puolestaan.

He tunnistavat minut heti. Sinäkin.

He istuvat portinpieleen kanssani.

Enkeli nojaa seinään ja katsoo tavalla, jolla katsotaan oikein olevaa. Silmät ovat nähneet asioita, joita enkelit eivät osaa kuvitella.

Hän katsoo minua katsomatta minusta läpi.

Siellä on tilaa minulle.

Siihen jäävä on se, joka halusi olla yksin ja kuunnella tyhjyyttä niin tarkasti, että minän kovimmat äänet hiljenivät hetkiksi.

Minne muualle ne menisivät.

@Kiitos Outi Lehtipuulle inspiraatiosta