Jonain aamuna
Viisarit liikkuvat,
surua mukanaan kuljettaen,
aamusta aamuun.
Puhelin kiiltää hetken liekin valossa,
heijastaa surun mustasta pinnastaan,
aamu toisensa jälkeen.
Tupakan tuoksussa aika pysähtyy hetkeksi,
hämärässä kompastuu kenkiin.
Ne ovat vielä.
Aamu valkenee,
on menettämässä,
niin kuin menetti eilenkin,
ja sitä edellisenä aamuna.
Pelkää, että jonain aamuna
ei enää.
Niinkin pelkistetty ilmaus kuin ”Ne ovat vielä” toimii tässä vahvana, tunteita herättävänä. Mitä ollaan menettämässä, parisuhdeko vai ihmishenki? Oli kumpi tahansa, menetys on iso. Entä jos ne ovatkin omat kengät? Runo vangitsee hyvin hetken. Mietin, voisiko lyhyen viimeisen säkeistön jättää pois, sillä menettämisen mahdollisuus/todennäköisyys on vahvasti esillä jo edellisissä säkeistöissä eikä mielestäni kaipaa lisäselityksiä. Jos oikein rupean nillittämään, niin karsisin vielä pilkutkin niistä kohdista, joissa jonkinlainen ajatuksellinen hengähdystauko on samassa kohdassa kuin säe vaihtuu. Mutta tässä varmaankin joka runoilijalla on oma ajatuksensa, miten asia ilmaistaan.
Joka tapauksessa puhutteleva, hetkeen vangitseva runo. Kiitos!
Kiitos Riikka Johanna Uhlig.
Runossani ihmisen menetys on jo tapahtunut, ja kokija pelkää surunkin menettämistä. Että jonain aamuna ei enää tuntisi surua.