Tarinavirta

Sitä voisi kuvitella, että tavatessaan sukulaisensa ensimmäisen kerran, tilanne olisi edes jossain määrin tunteellinen. Tästä tapaamisesta, sen sijaan, kaikki tunteellisuus oli kaukana.

Niin pian kun isotätimme sai tietää, keitä me olimme, hänen jo ennestään katkeroitunut ilmeensä synkkeni entisestään.

Soletat oli niitä ihmisiä, joiden kasvoilla oli pysyvä teatterinaamio, sellainen jollaisia antiikin Kreikassa käytettiin kuvastamaan roolihahmojen tunnetiloja.

Martina vitsaili jälkeenpäin, että nainen nautti päivittäin viinin sijaan viinietikkaa, mikä selitti hänen etikoituneen luonteensa.

Vanhainkoti oli viihtyisä. Sen huoneet olivat tilavia ja puhtaita. Ikkunasta avautui näkymä istutusten täyttämään puutarhaan. Se ei ollut niitä sellaisia laitoksia, jonne vanhuksia sijoitettiin sukulaistensa hylkääminä odottamaan lähtöä.

Soletat ei kuitenkaan osannut nauttia tuosta kaikesta. Hän oli sisällään asuvan katkeruuden läpeensä kyllästämä. Hän oli yksinäinen vanha nainen, jota kukaan ei voinut sietää, minkä vuoksi hän sai muhia yksin kaunassaan.

Kuten monilla ikätovereillaan, muistot nuoruusvuosilta olivat hänelläkin päällimmäisinä mielessä. Ja toisaalta pidäkkeet, jotka aiemmin olivat olleet esteenä puhu tietyistä asioista, olivat kaikonneet.

Kaunan, jota Soletat oli sisällään kantanut, hän kohdisti nyt ennen kaikkea minuun, aivan kuin minä olisin isoisäni Queralt.

Tarina, jonka Soletat meille kertoi, oli kuin suoraan elokuvasta. Mutta elokuvan loputtua sitä pyyhkäisi ikävät ajatukset mielestään ajatellen, että eihän sellaista oikeasti tapahdu. Tämä tarina oli kuitenkin totisinta totta.

Oli vaikeata seurata kertomuksen polveilevaa etenemistä. Sitä paitsi murre, jota hän puhui, oli omiaan vaikeuttamaan ymmärtämistä. Kaikeksi onneksi Martina keksi nauhoittaa puhelimellaan koko keskustelun vanhuksen sitä huomaamatta. Se auttoi meitä myöhemmin laittamaan hänen kertomansa aikajärjestykseen.

Kertomus oli täynnä herjoja ja syytöksiä, jotka eivät kohdistuneet pelkästään Querartiin, vaan koko miessukupuoleen yleisesti.

Veljen kuolema oli kova isku Soletatille, mutta niin se oli myös tämän vaimolle. Maribel oli murheen lamauttama viikkoja saatuaan tiedon kuolemasta. Suru-uutisen tuli kertomaan Sansa. Raülin ruumis oli löydetty vuorilta. Se löydettiin vain siksi, että haaskalinnut parveilivat paikalla.

Soletat kertoi olleensa aivan varma siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut, kun hänen veljensä ei palannutkaan metsältä. Vain hyvin harvoin hän jäi vuorille yöksi. Ja jo aivan alusta alkaen hän epäili, että Querartilla oli jotain tekemistä asian kanssa. Soletat näki, kuinka naapuri palasi iltapäivällä hänkin metsältä aseineen, tosin ilman saalista. Mies kiersi kaukaa talon ympäri pitkin metsäpolkuja, jottei tiedettäisi hänen olleen Raülin mailla. Mutta Soletatilla oli omien sanojensa mukaan kotkan silmät ja vielä parempi kuulo.

Hän myös kuuli, kuinka naapurin Jeep käynnistyi, ja näki kuinka mies lähti ajamaan kohti Andorraa. Viikkoa myöhemmin, kun Raülin ruumis oli jo löydetty, Querart palasi väittäen olleensa Barcelonassa.

Sansa kertoi, että häntä oli ihmetyttänyt se, että Raülilla oli löydettäessä vain yksi kenkä jalassaan. Toinen kengistä löytyi kymmenien metrien päässä ruumiista. Mutta oudointa oli, ettei hänen asettaan löydetty tapahtumapaikalta.

Asiasta ei tehty poliisitutkintaa. Ketäpä olisi kiinnostanut kuollut maajussi Espanjan takamailla. Santarmeja kiinnosti vain salakuljetus. Se oli heille merkittävä lisätulonlähde. Siinä Raülilla ei ollut osaa eikä arpaa, mutta Queraltilla sen sijaa oli oma lusikkansa sopassa. Hän oli hyvää pataa santarmien kanssa. Nämä poikkesivat tuon tuostakin hänen talollaan.

”En tuolloin osannut yhdistää asioita. Olin aivan liiaksi surun murtama. Vuosia myöhemmin, tuon päivän tapahtumat palasivat mieleeni ja kerroin epäilyni Maribelille”, Soletat sanoi.

”Tarkoitatteko, että Maribel ampui Querartin siksi, että tämä tappoi Raülin?” kysyin.

Soletat loi minuun julman katseen. Jos katseella voisi tappaa, hän olisi tehnyt niin.

”Ethän sinä poika parka tiedä yhtään mitään isoisästäsi. Isäsi on varmaan kertonut sinulle, että hän oli sympaattinen, vanha ukko, joka paimensi lampaita vuorilla.”

”Meille kerrottiin että isovanhempamme kuolivat tulipalossa, joka poltti kotitalon maan tasalle.”

Vanha nainen päästi äänen, jonka saattoi tulkita olevan naurua.

”Vain niin isäsi on sinulle kertonut. Kunpa niin olisi käynytkin. Kunpa Querart olisikin palanut helvetin tulessa jo eläessään. Silloin Maribel paran ei olisi tarvinnut tappaa häntä.

Sinun isäsi on notaari, varakas mies, hyvin tunnettu niissä piireissä. Ja mitä hän on tehnyt sisarpuolensa hyväksi? Ei mitään! Ei yhtään mitään! Lähetin hänelle kirjeen ja pyysin häntä korjaamaan talonsa katon. Ja arvaatko, mitä hän sanoi? Ei mitään. Hän ei edes vaivautunut vastaamaan.

Ja nyt sinä kehtaat tulla kyselemään minulta Querartista. Isäsi olisi voinut kertoa sinulle, että isoisäsi oli murhaaja ja raiskaaja, ja olisin säästynyt siltä, että tulet tänne minua kiusaamaan.”

Samaan hengenvetoon Soletat kertoi kuinka Raülin kuoltua, Querart kyllä näytteli hyvää naapuria useita vuosia. Hän auttoi talon töissä ja kyyditsi Maribeliä kylille tarpeen tullen. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, ja Soletat sanoi olleensa varma siitä, että Querart oli susi lampaan vaatteissa.

”Minä kyllä varoitin Maribeliä, mutta en minäkään osannut aavistaa, mitä kauheuksia tulevaisuus toisi tullessaan.

Querartin vaimo eli vielä silloin, ja yhdessä nämä puhuivat Maribelin ympäri. Sanoivat, että olisi hyvä jos tilalla olisi jatkaja. Että oli tullut aika unohtaa menneiden sukupolvien riidat, ja että isäsi ja Rebecan avioliitto toisi päätöksen vihanpidolle.

Parempi laiha sopu, kuin lihava riita. He saivat Maribelin pään käännettyä, ja lapset kihlattiin toisilleen. Tavallaan sen kyllä ymmärsi, elämä on kovaa siellä vuorilla ja vaihtoehdot hyvin vähissä. Mutta Raülin maat se pirulainen halusi, ei mitään muuta.”

Pian sen jälkeen Querartin vaimo kuoli synnytykseen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Querart oli nyt leskimies, joka asui yhdessä vanhan ja dementoituneen äitinsä kanssa. Seinän takana naapurissa asui kolme naista. Yhden hän oli kihlannut pojalleen, mutta entä ne kaksi muuta? Olisihan vain oikeus ja kohtuus, että hän saisi palkkion kaikesta siitä työstä, jonka hän oli pyyteettömästi tehnyt naapurinsa hyväksi. Näin Querart asian esitti Maribelille.

Tämä asia olisi hyvinkin voinut järjestyä Querartin toivomalla tavalla, sillä olihan hän komea ja miehekäs mies. Maribelkin oli nuori ja kaunis nainen, ja arvatenkin hänelläkin oli tarpeensa. Eikä niillä main ollut miehiä liiemmin tarjolla.

Ongelma vain oli se, että Querart oli humalassa ja esitti asiansa väärällä tavalla. Kun Maribel vastasi kieltävästi, Querart raiskasi hänet suutuspäissään ja lähti talosta ovet paukkuen.

”Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, sillä se ei tietenkään jäänyt viimeiseksi kerraksi. Raiskaajia ja murhaajia te olette koko suku. Oli isästään ottanut oppia. Mihinkä koira karvoistaan pääsisi.”

Olin niin poissa tolaltani hänen sanoistaan, että vaikken reagoinut ilmeelläkään, tunsin alkukantaista halua tappaa – hiljentää ikuisiksi ajoiksi tuo julma ja rääväsuinen ämmä.

Tämä väkivaltainen tunnetila sai minut kyseenalaistamaan oman itseni. Minusta tuntui, kuin pohja elämästäni olisi pudonnut, ja kaikki se mihin olin uskonut, olisi yhtäkkiä osoittautunut valheeksi.

Sain koottua itseni vasta paluumatkalla Barcelonaan, kun Martina otti kokemamme puheeksi.

”Hassua, mutta minulle tuli ihan sellainen olo, että olisin halunnut päästää sen hullun ämmän kärsimyksistään”, hän sanoi.

”Minusta tuntui aivan samalta”, tunnustin. Tuntui hyvältä karistaa kuluneiden päivien masentava taakka harteiltaan ja suunnata kohti Barcelonaa.

”Mennään sinne sinun kantapaikkaasi, missä me oltiin isän kanssa Bernatin hautajaisten jälkeen, ja juodaan itsemme humalaan. Puhutaan jalkapallosta ja musiikista, ja unohdetaan menneet”, ehdotin.